Tulevaisuudensuunnitelmia

Piti lähteä eilen yöelämään etsimään sitä ihanaa vastinpariani - joka tietysti meistä jokaiselle on ihan varmasti olemassa, kunhan vaan jaksaa etsiä - mutta en saanut itseäni liikkeelle. Tarkoitukseni oli yrittää tänään uudestaan, mutta sekin jää tekemättä. Ei tuonne ole oikein mieltä lähteä silloin, kun mieliala on täysin pohjalukemissa.

En oikein tiedä ketä helvettiä minä yritän tässä kusettaa. Elämäni oli seitsemän vuotta sitten kurjaa. Olen sen jälkeen tehnyt kovaa töitä saadakseni asiat käännettyä parempaan päin. Tätä menoa koulutus on parin vuoden kuluttua hyvää tasoa, taloudellisesti asiat ovat jo tällä hetkellä OK. Naisten kanssa on tullut leikittyä jonkin verran, ne jutut olette tainneet jo ehtiä täältä lukea. Oikeastaan vain se tyttöystävä puuttuu tästä kuviosta.

Mutta en ole onnellinen.

Jos joka päivä olisi yhtä tuskaa, olisin tietysti jo kuollut. En kuitenkaan nauti elämästä. Ihminen on hyvä huijaamaan itseään, mutta sitten joskus välillä pysähtyy kelailemaan sitä että hei, mähän olin jo 7-vuotiaana ihan helvetin ahdistunut tapaus. Tuollaisen sulkee mielestään. Kyllä se siitä, asiat järjestyy, nuoruus on vaan vaikeeta aikaa ja sit kun toi ja toi ja toi on toisin, niin....

Ei. Ei se mene niin. Onnellisuus on hetkellistä, merkityksettömyys ja onnettomuus ovat pysyvämpiä tiloja. Elämä ei ole helvetti, vaan jonkinlainen lempeä kiirastuli, jossa tuskan korvaavat lievä epämukavuus, pettymykset ja yleinen tarkoituksettomuus.

Omituisinta on se, että olen vielä täällä. Suuri osa minusta haluaa lähteä. Tapa on mietittynä, junan alle tai mahdollisesti joku rämä Corolla alle ja rekkaa päin. Luultavasti edellinen, koska se on idioottivarma. Kerran kun tekee, niin ei tarvitse enää miettiä uskallatko vai kykeneekö vaan paskan puhumiseen.

On niitäkin tekijöitä, jotka pitävät minua täällä. Tärkein ja ensimmäinen on perhe. Tiedän, että olisi heille kova isku jos yllättäen repäisisin ja heittäisin veivini. Voisin kirjoittaa vaikka minkälaisen lohduttelevan itsemurhaviestin, mutta silti aiheuttaisin huomattavaa vahinkoa heidän elämälleen. Ainakin vanhempien täytyisi ensin ehtiä kuolla ja siihen kulunee vielä parisenkymmentä vuotta vähintään.

Sitten on se, että olen tullut myöhemmällä iällä liian ylpeäksi. En oikein kestäisi sitä, että kaikki ne jotka ovat aina ajatelleet ettei minusta tule mitään saisivat nauttia oikeassa olemisen tunteesta. Haluaisin ensin näyttää niille oikein kunnolla. Kaverin kanssa naureskeltiin joskus, että lukisi tohtoriksi ja sitten hirttäytyisi täydessä juhlapuvussa, hattu päähän kiinnitettynä ja miekka vyöllä. Vaan toimisiko tuokaan? Itsemurhaan päättyvä elämä vihjaa vahvasti, että ei sitten lopulta olekaan tehty niitä oikeita valintoja vaan on epäonnistuttu.

Lopuksi on se itsesuojeluvaisto, joka on aina kova. Siksi alkeellista kädellistä tuolla sisällä pitäisikin kusettaa jotenkin, esim. juuri junan avulla. Apina ei tajua sellaista, mutta korkean paikan tai teräaseet se tajuaa. En usko, että pystyisin itsemurhaan noiden avulla, ellei olisi aivan äärimmäinen pakkorako. Istut radalla, katsot toiseen suuntaan, kuuntelet hyvää musiikkia ja luet Raamattua. Pimeys tulee äkkiä, se olisi hieno loppu.

I'll find a place to rest my spirit if I can
Perhaps I may become a highwayman again
Or I may simply be a single drop of rain
But I will remain
And I'll be back again, and again and again and again and again..

Mitä ne muutkin ajattelee?

Baareissa käymisessä omituisinta on se, että tunnun joskus keräävän puoleeni ei-niin-mairittelevaa huomiota. Hankalaa tässä on se, että en ole aivan varma johtuvatko tuntemukseni vainoharhaisuudestani vaiko todellisista tapahtumista.

Otetaan vaikkapa "tanssimiseni". Pyrin lähestymään Ian Curtisin tyyliä eli aiheuttamaan muille vaikeuksia arvata tanssinko vai onko minulla epileptinen kohtaus. Tässä olen mielestäni onnistunut hyvin. Ikävä kyllä, olen ainakin kerran ollut aistivinani muutaman nuoren naaraan kommentoivan tätä toimintaani keskenään jossain määrin pilkallisesti. Tiedättehän, "kato ny miten toi heiluttelee käsiään" ja sitä rataa. Miehelle korrekti toimintatapahan on notkua hillityn hallitusti ja rennosti laittamatta itseään sen kummemmin likoon.

Asian tekee pahemmaksi se, että taktiikkani tanssilattialla nojaa myös Liatian hyväksi suosittamaan lähestymistapaan, eli stondiksen keikuttamiseen kroppaa vasten. No ei nyt ehkä sentään ihan noin, mutta pyrin kyllä hakeutumaan tanssilattialla naisten viereen ketkuttamaan itseäni. Ja joskus jopa vartalokontaktiin, vaikka eipä meikäläisellä jäykisty yhtään mikään ellei tyttö anna vähän vastakaikua. Aika usein tuntuukin tulevan kategoriaan "mitä vittua toikin tossa tekee" kuuluvia katseita. No, minähän en varsinaisesti tee sitä, mutta täytyy myöntää että monasti yritän kyllä saada...

Naisten katseiden ja ilmeiden tulkitseminen on kaikkein vaikeinta. Kykenen vain harvoin määrittämään minua tavanomaista useammin katselevan naisen ilmeestä hänen ajatustensa laadun. Katsooko hän minua siksi että on kiinnostunut vai siksi, että hän pitää minua naurettavana tai erikoisen vastenmielisenä? Pitäisin jälkimmäistä todennäköisempänä, mutta toisaalta niin moni nainen on antanut lääppiä itseään että edellistäkään ei voi sulkea pois. Niinpä hämmennyn minua katselevista naisista, enkä oikein tiedä miten heihin pitäisi reagoida. Tai ehkä kuvittelen vaan ne katseetkin, jotka kohdistuvat oikeasti johonkin takanani seisovaan gigoloon.

Sokerina pohjalla ovat ne miehet. Päivänä muutamana kävi niin, että siirryin heiluttelemaan raajojani tanssilattialla parin naisen viereen. Pysyin mielestäni ihan korrektilla etäisyydellä enkä erityisemmin kiinnittänyt tyttöihin huomiota. Silti olin kuulevinani heidän vieressään olleen miehen kysyvän neideiltä olenko heidän poikaystävänsä ja kieltävän vastauksen saatuaan saman kaverin esittävän heille ystävällisen ehdotuksen: "jos toi häiritsee niin mä voin vetää turpaan".

Helvetillisen kovan musiikin vuoksi tämäkin tulkinta jäi valitettavan epävarmaksi, mutta pidättäydyin hakemasta asiaan varmempaa vakuutta. Jos kuulin väärin, asian tiedustelu olisi tuskin ollut aivan täysijärkistä: "Anteeksi, olittekohan suunnittelemassa pahoinpitelemistäni?". Jos taas kuulin oikein, vastaukseksi olisi varmaan tullut ns. rystysvoileipää käkättimeen. Koska seurue poistui hetken kuluttua enkä saanut päihini, jäi tämäkin asia ikuiseksi arvoitukseksi.

Asiaan perehtymätön voisi vetää tästä kirjoituksesta sen johtopäätöksen, että olen melko vainoharhainen ja arka. Pelkään sitä että muut nauravat minulle selkäni takana. Tarkkaavainen kuitenkin huomaa, että kyse on suuresta salaliitosta, jossa ovat mukana kaikki. Kaikki! Perkele.

All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify
Can you help me occupy my brain?