Rajallista aikaa haaskaamassa

Käyty on. Onnistuin viivyttämään baariin lähtöä sen verran myöhäiseksi, että sain tuplavoiton; ovelle ehti kertyä jonoa ja alkoi myös sataa. Loistavaa!

Ilta menikin sitten suunnilleen odotetusti. Hakeuduin sopivaan paikkaan katselemaan kivannäköisiä neitejä ja olemaan passiivinen. Rohkein asia, jonka uskalsin tehdä, oli yhdelle ohikulkevalle tytölle vilkuttaminen. Yllättäen hän kyllä hymyili nätisti, mutta jatkoi tietysti matkaansa.

OK, soimaan itseäni siitä etten yrittänyt lähestyä ketään. Kuten aiemmassa valitusvirressäni manailin, baariin tulevilla naisilla on joko mukanaan se ihku poikaystävä tai sitten liikutaan ainakin kolmen tytön ryhmässä. Yksinäiset naiset ovat paljon miellyttävämpiä pokauskohteita, mutta heitä tuntuu näkyvän baareissa yllättävän vähän. Ehkä siksi, että baariin menevä yksinäinen nainen ei ole yksinäinen pitkään..

Baarimatematiikka on vaikeaa. Keskimäärin paikalla tuntuu olevan enemmän miehiä kuin naisia. Jos tämä ei vielä aiheuta epätoivoa, mieli mustuu viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että vain harva naisista on baarissa hakemassa (oman seurueensa) ulkopuolista seuraa. Sen sijaan taas miehistä varsin korkea prosentti pokaa ihan mielellään mukaansa jonkun vieraan tytön. Lopputulos on se, että puolet baarista piirittää kourallista edes teoreettisesti saatavissa olevia naisia.

"Voin vakuuttaa, että on minullakin melkoisia vaikeuksia matematiikan kanssa", totesi Albert Einstein. Se on kuitenkin tässä tilanteessa laiha lohtu.

Rehellisenä tunnustuksena myönnettäköön, että yhden selvästi itseäni vanhemman naisen olisin voinut ehkä pienellä yrityksellä saada sieltä lähtemäänkin. Tällaisena sairaana puolipedofiilina minun on kuitenkin vaikea syttyä 35-vuotiaista naisista. Niinpä yritän itseäni nuorempia, joka on jo nyt epätoivoista ja tietysti muuttuu vuosi vuodelta epätoivoisemmaksi. Pelikellossa on vain vähän aikaa jäljellä, eikä tilanne näytä hyvältä. Pian olen likainen, 50-vuotias teinipissiksiä jahtaava setä.

Baarin sulkeutuessa kävelin sateessa kotiin. Yksin. Tick, tock. Tick, tock.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Varmassa vara parempi

Tarkkaavaisimmat ehkä muistavat, että heinäkuussa bongasin nuoren seksiä kaipaavan naisen blogin ja aloitin välittömästi neuvottelut tulevaa coitusta koskien. Ällistyttävää kyllä vaikuttaa siltä, että käymämme keskustelu ei johda seksiaktiin. Olen suuresti yllättynyt.

Siispä täytyy yrittää tutkia muita vaihtoehtoja. Tietysti olen tehnyt sitä jatkuvasti muutenkin, mutta laihoin tuloksin. Eilen olisi ollut suotavaa jaksaa vääntäytyä baariin, mutta olin liian väsynyt tehdäkseni niin. Tänään on varmaankin pakko.

Baareilu on turhauttavaa, koska menen sinne vain hakemaan kumppania. Tiedossa oleva ilta on siis kokoelma säälittäviä "en mä kehtaa mennä puhumaan tolle" tilanteita, joiden sekaan ripotellaan sopiva määrä yhtä säälittäviä iskuyrityksiä ja niiden kautta saatuja pakkeja.

Pahinta on se, että tämä kaikki pitää tehdä selvin päin, koska en oikein jaksa enää juoda. Ryyppääminen ei tuota minulle juurikaan nautintoa, enkä usko että kunnon kaljamahan hankkiminen tilannettani ainakaan parantaisi. Siispä roikun paikalla ja toivon että joku kiinnostuu. Turhaan.

Seksin puute ei ole oikeastaan ongelma, koska fyysisiä paineitahan voi aina purkaa itsekin. Ongelma on siinä, että läheisyyttä ja - herra paratkoon - rakkautta voit saada vain toiselta ihmiseltä. Uskoisin suurimman osan kaipaavan tunnetta siitä, että joku välittää ja että kelpaa tälle jollekulle sellaisena kuin on. Kun tällaista tunnetta ei saa, silloin ajaudutaan vaikeuksiin.

Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa
hyvinvointivaltiossa.

Lämmitetään tähteitä

Ex-tyttöystävien numerot pitäisi aina poistaa heti, koska niiden olemassaolo helposti johtaa tarpeettomiin nöyryytyksiin. Niin tälläkin kertaa, sillä yksinäisyydessäni sorruin ja tulin lähettäneeksi kahdelle eksälleni jonkinlaisia varovaisia lähestymisyrityksiä. Toinen kohteista oli Hanna, joka oli yksi tähänastisen elämäni suuria rakkauksia. Toinen taas oli Jenna, jonka olemassaolosta te ette vielä olleet tietoisia. Kerron hänestä myöhemmin lisää.

Olisi hienoa, jos olisin lähettänyt noita viestejä suuresta rakkaudesta. Valitettavasti kyse oli paljon raadollisemmasta tilanteesta. Tunsin olevani yksin ja kaipasin naisen läheisyyttä. Myönnettävä on myös, että seksiäkin teki mieli. Enimmäkseen halusin kuitenkin vain jonkun, jota halata ja silittää. Kaipa sekin on jokin ihmisen perustarpeista.

Tällä kertaa toiveet olivat kuitenkin turhia. Jenna, jonka kanssa minulla oli verrattain tuore suhteenpoikanen, ilmoitti että hänellä ei vaan ole tunteita minua kohtaan eikä hän jaksa yrittää, jos tunteita ei heti alusta pitäen synny. Kaveriksi olisin kuulemma kelvannut. En oikein usko sellaisiin suhteisiin joissa toinen haluaa olla hyvänpäiväntuttu ja toinen paljon enemmän.

Hannan kanssahan oli aikanaan jotain vakavampaakin, mutta häneen en ole ollut yhteydessä aikoihin. En oikeastaan tiedä miksi häntä edes lähestyin, sillä suhteen taustat huomioonottaen oli ilmeistä miten siinä käy. Muutaman kuivakkaan asiallisen mutta kohteliaan viestin kautta tuli selväksi, että meidän tunnesiteemme on osapuilleen yhtä voimakas kuin minun ja Brunein sulttaanin välinen.

Tuntuu hassulta ajatella miten tämä nainen joskus oli surullinen siitä, ettei ollut tavannut minua aikaisemmin ja sitä kautta voinut auttaa minua elämäni aikaisemmissa hankalissa vaiheissa. Tajusin jo silloin, että ajatus oli lapsellinen, koska jos Hanna ja minä olisimme kohdanneet muutamaa vuotta aikaisemmin, hän olisi todennäköisesti kohdellut minua kuin räkää. Hormonit saavat ihmiset sanomaan omituisia asioita. Suurista tunteista on vain muutaman vuoden välimatka "kiva-kuulla-susta-toivottavasti-menee-hyvin-kaikkea-hyvää-ei-nähdä-enää-koskaan" -asetelmaan, mutta sellaistahan tämä elämä on.

Lukiessani tätä kirjoitusta se kuulostaa hieman siltä kuin syyllistäisin näitä kahta naista jostakin. Vaikutelma on kuitenkin tarpeeton, koska eiväthän he mitään pahaa ole tehneet. Jokaisen meistä on lopulta vastattava itse omasta elämästään; emme voi odottaa toisten tyydyttävän emotionaalisia tarpeitamme vain siksi, että se tuntuisi meistä hyvältä.

Ei ole oljen syy jos se katkeaa hukkuvan tarratessa siihen kiinni, mutta on silti vaikeaa olla tuntematta jonkinlaista haikeutta. Molempien tyttöjen kanssa olisi ehkä, joskus, jossain toisessa universumissa, ollut mahdollisuus onneen. Hyvä yritys, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa.

Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa.

Maaottelun tulos

Edellisestä unohtui toissapäivänä tekemäni kenttäkokeen tulos. Latasin netistä lyhyitä pätkiä sekä lesbo- että homopornoa ja katsoin niitä peräjälkeen. Sehän on kätevä tapa kartoittaa seksuaalista identiteettiään kun seuraa mille viisari värähtää ja mille ei.

Lopputulos oli 0-0, kummastakaan ei kulli noussut. Kinkymmästä lesbopornosta olisin varmaan saanut pystyyn, mutta sitten vastapainoksi olisi täytynyt varmaan ottaa jotain sadomasohomopornoa. Ja sitten taas päädyttäisiin miettimään sitä että kiihottuuko niistä miehistä vai yksinkertaisesti siitä alistamisesta.

Aika paskamaista. Ei kauheasti huvita järjestää näitä testejä uudestaan, koska homopornon katsominen on jollain tavalla ikävää. Jotenkin tuntuu vaan omituiselta katsella jotain jätkää tunkemassa kumihanskakättään toisen kaverin persreikään samalla kun jälkimmäinen vetää käteensä.

Maalittomasta tasapelistä tulevat molemmat osapuolet vaan vihaisiksi...

When they've tortured and scared you for twenty odd years
then they expect you to pick a career
when you can't really function you're so full of fear

A working class hero is something to be
A working class hero is something to be

Identiteettikriisejä ja itsemurha-ajatuksia

Olen taas käyttänyt aikaa seksuaalisuuteni pohtimiseen. Epävarmuus seksin ja seksuaalisuuden suhteen tuntuu jostain syystä olevan minulle krooninen ongelma, enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon. Kroonisin ongelma on takaraivossani kummitteleva ajatus "entäs jos mä oonki homo?", joka tuntuu hyvin epämiellyttävältä.

Tuntuu oudolta, että tämä asia vaivaa minua niin paljon. Muistan, kun joskus innokkaana 12-vuotiaana eräs söpö tyttö tuli kiehnäämään syliini, miten hyvältä se tuntui ja miten hirvittävän erektion silloin sain :). Samanikäisenä tanssin kotibileissä hitaita senaikaisen ihastukseni (joo, oli se tyttö) kanssa. Voi pojat, olisittepa nähneet miten farkuissa silloin pullotti.

No okei, tuo viimeinen kommentti meni jo vähän homoilun puolelle, mutta tajunnette mitä ajan takaa.

Jos lähimenneisyyttä tarkastellaan, olin viimeksi muutama kuukausi sitten yhdynnässä erään tytön kanssa. Halusin sitä, se tuntui hyvältä ja sain orgasmin. Myös (vähät) fantasiani koskevat naisia - ex-tyttöystäviä ajeltuine pilluineen tarjoamassa minulle nautinnollista kuusysiä tai halailua heidän kanssaan, jonka tiimellyksessä käteni ajautuukin hiljalleen märkiin pikkuhousuihin.

Kun fantasiani kerran ovat tällaisia ja saan niistä erektion, mitä helvetin järkeä minulla on pelätä olevani homo? Tietääkseni he eivät koe tällaisia asioita kiihottavina, ainakin se vaikuttaa jotenkin koko käsitteen vastaiselta...

Miksi siis pelkään? En tiedä. Ehkä minussa on myös homoseksuaalinen puoleni, mutta jostain syystä koen sen jollain tavalla vieraana ja iljettävänä. Suhteeni miehiin on kuitenkin jotenkin kieroutunut, koska saatan jollain omituisella tavalla "ihastua" heihin.

Otetaan esimerkiksi eräs miespuolinen työkaverini. Hän on melko komea ja mukava tyyppi, joten tulenkin kohtuullisen usein leikitelleeksi ajatuksella millaista olisi suudella hänen kanssaan. Ajatus on sekä iljettävä että kiinnostava - en luultavasti kokeilisi sitä vaikka minulla olisikin siihen mahdollisuus, mutta silti se vaivaa minua.

Tätä ajatusta seuraa aina jonkinlainen voimakas epämiellyttävä tunne, jonka tunnistaminen on vaikeaa. Sanoisin, että se on jonkinlainen sekoitus ahdistusta ja häpeää. Toisaalta, samantyyppisen tunteen saatan tuntea silloinkin, kun joku tyttö yllättäen tekee selväksi että pillua voisi olla tarjolla. Tiedättehän, sellainen "*glup* nyt pitäis äkkiä piiloutua jonnekin koska kohta on kuumat paikat *punastus*"-tyyppinen fiilis. Eli selvää homoutta, siis?

Toisaalta vaikka minulla onkin noita jollain tavalla pakonomaisia "mitäs jos miesten kesken"-ajatuksia ja tsekkaan suihkussa kavereiden vehkeet, niin nämä jutut eivät elä fantasiamaailman puolella. En siis ikinä fantasioi jostain yhteisistä illanistujaisista kavereiden kanssa jotka muuttuvat homo-orgioiksi.

Asia on siis vaikea. Nuoruudenkokemuksiin vedoten uskaltaa kai sanoa, että ainakin joskus tuntemani veto naisia kohtaan on ollut hyvin voimakas. Nykyisyyden osalta selkeältä tuntuu myös se että olen edelleen kiinnostunut naisista, vaikka seksuaaliset haluni ovat pelottavasti vuosien myötä laantuneet. Suhteeni miehiin taitaa olla jossain määrin epäselvä, mutta oma tahtoni olisi pitää se platonisena. Ydinkysymys onkin, miksi vitussa tämä asia vaivaa minua niin paljon?

Olisikohan joku kaunis tyttö kiinnostunut antamaan pientä eheytymisterapiaa...?

PS. Itsemurha-ajatukset jäivät nyt tästä tarkemmin kirjoittamatta, mutta tämä teema on yksi niitä eteenpäin ajavista voimista, joskaan ei ainoa. Kerron niistä sitten myöhemmin lisää - tietysti sillä varauksella, etten ensin ehdi toteuttamaan niitä! Heh heh.

Käsi ei käy, ei hanska heilu

Jos muistini ei petä, en ole masturboinut - tai hakannut hanskaan, kuten korrektimpi ilmaisu kuuluu - 28.7 jälkeen. Siitä on kohta kaksi viikkoa. En ole mitenkään yrittänyt olla vetämättä käteen, mielenkiinto hommaa kohtaan on vain ollut täysin olematonta. Paras suoritukseni seksuaalisuuden alalla viime ajoilta taitaa olla se puolilöysä erektio, jonka sain tuijottaessani erästä teinityttöä bussissa ja miettiessäni millaista olisi viedä käsi hänen pikkuhousuihinsa ja kosketella märkää pillua kunnes tyttö saisi orgasmin.

Säälittäväksi menee. Mielestäni toimiva libido on yksi keskeisistä ihmisen elämälle merkitystä luovista tekijöistä. Säilyykö elämän mielekkyys, jos seksihalut ja -kyvyt katoavat?

Epämiellyttävää kyllä, seksuaalisuus on tahdosta riippumatonta toimintaa. Voihan siihen tietyissä rajoissa vaikuttaa, esimerkiksi pyrkimällä kontrolloimaan halujaan tai päästämällä ne valloilleen. Itse haluja ja mielenkiinnon kohteita on kuitenkin vaikea muuttaa, herätellä tai tukahduttaa. Niitä joko on tai sitten ei ole, eikä ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin joko elää sen tilanteen kanssa tai olla elämättä.

Kohtaan siis ongelman johon minun on hankala vaikuttaa. Haluaisin tietysti normaalit, terveet seksuaaliset halut, mutta asia ei taida olla minun päätettävissäni.

Havaitsin muuten tässä samalla, että ei ole järkevää kirjoittaa kitinää omien seksuaalisten halujen heikkoudesta ja samalla palauttaa mieleensä sitä ainoaa heikkoa kipinää, joka niistä on viime aikoina ilmennyt. Sitä päätyy helposti sängylleen vemppaamaan munaansa haaveillen pervosta seksistä sen yllä mainitun teinitytön kanssa. No, kohta olen ollut kaksi minuuttia runkkaamatta...

Hard pressed on my right. My center is yielding. Impossible to maneuver. Situation excellent. I attack.

Blood on the Dance Floor

Töistä kotiin, Iltalehden nettisivut auki. Tänään siellä oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen uutinen. Yhdysvaltalainen mies tappoi kuntosalilla neljä ihmistä, itsensä mukaan lukien. Ampumistapaukset USA:ssa eivät sinänsä ole harvinaisia, mutta tämä oli poikkeuksellinen:

Kolme naista ja itsensä viime yönä ampunut mies piti blogia, jossa hän kertoi vaikeuksistaan löytää tyttöystävää.

Tekijän, nimeltään ilmeisesti George Sodini, blogi on edelleen verkossa. Hänestä on myös kuva, jossa kaveri näyttää oikeastaan aika komealta. Seurustelukumppanin löytämiseen liittyvät ongelmat olivat siis luultavasti enemmän henkisistä syistä johtuvia.

En tunne tyypin taustoja, enkä edes mene vannomaan että hänen kirjoittamakseen väitetty blogi on todellakin hänen kirjoittamansa. Silti tästä uutisesta lukiessani jollain tavalla leuka putosi lattiaan. Tietysti pitäisi löytää se oikea, poliittisesti korrekti vastaus kaikkeen - hän oli hullu, vain hullut tappavat ihmisiä. Piste.

Mutta jotkut katkelmat tuon raukan blogista olivat sellaisia, jotka olisin voinut varmaan itsekin kirjoittaa:

January 5, 2009:
No matter how many changes I try to make, things stay the same. Every evening I am alone, and then go to bed alone. Young women were brutal when I was younger, now they aren't as much, probably because they just see me just as another old man.
I see twenty something couples everywhere. I see a twenty something guy with a nice twentyish young women. I think those years slipped right by for me. Why should I continue another 20+ years alone? I will just work, come home, eat, maybe do something, then go to bed (alone) for the next day of the same thing. This is the Auschwitz Syndrome, to be in serious pain so long one thinks it is normal.
 
May 4, 2009:
I know I will never enjoy life. This is an over 30 year trend. Some people are happy, some are miserable. It is difficult to live almost continuously feeling an undercurrent of fear, worry, discontentment and helplessness. I can talk and joke around and sound happy but under it all is something different that seems unchangable and a permanent part of my being. I need to realize the details of what I never accomplished in life and to be convinced the future is merely a continuation of the past - WHICH IT ALWAYS has been. ... I always had hope that maybe things will improve especially if I make big attempts to change my life. I made many big changes in the past two years but everything is still the same. Life is over. Even though I look good, dress well, well groomed - nails, teeth, hair, etc. Who knows.

Mitä tästä pitäisi ajatella? En oikein tiedä. Elämä on monien tekijöiden summa ja joitakin ihmisiä ne tekijät vaan painavat vääjäämättä polulle, jossa käytettävissä on enää huonoja valintoja. Ehkä Sodini oli oikeassa; jotkut ihmiset ovat vain syntyneet elämään onnettomina. Ihminen ei ole kone. Jos elämä on ollut onnetonta, on nykyisellään onnetonta ja tulee hyvin todennäköisesti olemaan jatkossakin onnetonta, miksi jatkaa sitä?

Olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi, jos kaikki maailman yksinäiset, hyljeksityt, vailla seurustelukumppania tai ystäviä olevat ja muut modernin paarialuokan edustajat eräänä päivänä vaan toteaisivat etteivät enää jaksa vetää sitä hovinarrin roolia, joka heille tässä yhteiskunnassa on tarjolla.

Enää ei tarvitse miettiä?

Don't say you want me
Don't say you need me
Don't say you love me
It's understood

Don't say you're happy
Out there without me
I know you can't be
'cause it's no good

Tyhjää täynnä

Hankkimani kortsupakkaus, nimittäin. Vasemmassa reunassa normaalisti ehkäisyvälineen sisältävä kääre. Kaksi oikeanpuolimmaista ovat mielenkiintoisia tapauksia - täysin ehjiä pakkauksia, mutta kumia niissä ei ole sisällä.

Perkele, tämä alkaa olla minusta jo melko paksua. Saantini on kieltämättä ollut viime aikoina huonolla tolalla, mutta että RFSU:n pojat kehtaavat viedä paketeista kortsutkin sisältä 'kun ei se niitä kuitenkaan tarvii'.

Pitänee lahjoittaa nuo ihan vittumaisuuttaan eteenpäin jollekulle, jolla on enempi vientiä. Siinä sitten kolmen promillen humalassa ihmetellään että mihis vittuun se spärdäri on täältä sisältä taiottu, kun vosu makaa sängyllä valmiina odottamassa.

Vaikka noille kavereillehan tuo olisi yksinkertaisesti tilaisuus painaa kerrankin paljaalla, koska neiti tulisi tietysti siihen lopptulokseen että se on kummiski nii ihana eikä niit kortsui sit ollukaa...

Pohjanoteerauksia

Jos ennen suoritusta ei kykene uskomaan onnistumiseen, on yleensä järkevää miettiä kannattaako suunnitelmaa sellaisenaan toteuttaa. Etenkin tämä pätee sosiaalisiin tilaisuuksiin. Kun ennen lähtöä on sellainen olo ettei tästä tule lasta eikä paskaa, ei välttämättä ole järkevää mennä ollenkaan. Yleensä tuossa tilanteessa päätyy omalla huonolla tuulellaan pilaamaan ilon muiltakin.

Aikamme täällä maan päällä on kuitenkin rajallinen, eikä se unelmieni prinsessa tule minua kotoa hakemaan. Väänsin siis itseni eilen baariin, vaikka se ei kiinnostanut vittujakaan. Kai se on tässä tilanteessa järkevämpää kuin jäädä kämpille tuijottamaan televisiota.

Siis sopivaan paikkaan sisään hieman ennen puoltayötä pienen jonotuksen jälkeen. Tilanne osoittautui heti ongelmalliseksi, koska paikalla oli (tietysti) enemmän miehiä kuin naisia ja naisista yllättävän suuri osa ei ollut mitenkään puoleensavetäviä. Menin silti pyörimään tanssilattian läheisyyteen, josta löytyikin muutama ihan miellyttävän näköinen naaraspuolinen otus. Mitään silmäpeliä ei kuitenkaan yhdenkään tahon kanssa yrityksistä huolimatta syntynyt, enkä surkean ujouteni vuoksi tehnyt lähestymisyrityksiäkään.

Naisten lähestyminen noissa paikoissa on monestakin syystä vaikeaa. Tulette paikalle kaksistaan tai kolmistaan, jolloin yksinäisenä miehenä on vittumaista tulla pokailemaan yhtä muiden samanaikaisesti arvioidessa suoritusta - ja yleensä parhaansa mukaan torpedoidessa sitä. Helvetinmoinen meteli tekee minkäänlaisen keskustelun ylläpidosta hankalaa. Lisäksi tietysti olette yleensä liikkeellä niin vitun hienolla "älä vaan tuu puhuun mulle"-ilmeellä, että tuntuu paskamaiselta tulla keskustelemaan kanssanne.

Koska olen hyvä pelle, päätin kuitenkin osoittaa pelleilytaitojani tanssilattialla. Siellä seurasin mielenkiintoista näytelmää, jossa naama norsunvitulla oleva nuori, suhteellisen puoleensavetävä nainen torppasi erään kaverin lähentelyt melko alkuunsa. Heti perään paikalle saapui toinen, joka jaksoi hetkua mimmin edessä vaikka kuinka kauan, vaikka vierestä katsottuna yritys näytti melko epätoivoiselta. Jotain ihmeen taikasanoja se kaveri kuitenkin tytön korvaan aina välillä kuiskutteli ja ehkä niillä oli se vaikutus, että lopulta tämä jääkuningatar ja äijä harrastivat suusta-suuhun -menetelmää. Kateeksi kävi.

Ketkuttelin siinä sitten persettäni yhden toisen naisseurueen jäsenen vieressä, joka tanssi selkä suhteellisen lähellä minua. Taistelumoraalin rippeetkin putosivat sitten siihen, kun seurueen naisista toinen sanoi tälle lähelläni tanssineelle "Älä mee liian lähelle", jonka jälkeen nainen otti hieman etäisyyttä minusta. Kiva. Vaikka sattuukin olemaan omituinen friikki, niin on aina vitun mukavaa kun se tuodaan ilmi ääneen.

Homma alkoi siis olla tämän jälkeen ns. taputeltu. Lähdin kello kahden maissa helvettiin, koska totesin etten enää jaksa nöyryyttää itseäni enempää. Koska ujouteni kuitenkin vitutti minua, koska suora toiminta tuntuu olevan homman juju ja koska jokainen tällainen ilta lisää halveksuntaani naissukupuolta kohtaan, oli tehtävä vielä jotakin.

Jäin sopivaan paikkaan notkumaan ja odotin yksinäistä naista, joka täyttäisi edes jonkinlaiset ulkonäkökriteerit. Kun ohi sattui laahustamaan sopiva luuska, käytiin seuraavanlainen dialogi:

- Anteeksi.
- (Pysähtymättä tai minuun katsomatta) Joo
- Lähetsä meille panee?
- (Edelleen samaa toimintamallia noudattaen) En

Ei olisi oikeastaan kiinnostanutkaan. Lähdin kävelemään kämpille ja nauroin kävellessäni. Hauskinta oli, että en ollut juonut koko iltana mitään.

Kaipaa ei mua ainoakaan.
Syksyn tuulesta seurani saan.
Ajomies, älä kiirehdi suotta,
pakoon pääse ei kohtaloaan.

Nettideittailun ihmeellinen maailma

Naisen löytäminen reaalitodellisuudesta on osoittautunut vaikeaksi. Ystäväpiiriini ei vapaita naisia kuulu. Valitettavasti sama pätee myös muihin elämäni osa-alueisiin. Ympärilläni pyörii siis lähinnä miehiä ja varattuja naisia. Baareilua olen yrittänyt, mutta toistaiseksi siltä suunnalta ei ole mitään kestävää löytynyt.

Niinpä minullakin on jonkin aikaa ollut profiili eräällä treffisivustolla. Yritykseni lähestyä naisia viesteillä ovat kuitenkin lähes järjestään epäonnistuneet. Todennäköisesti kohderyhmäni on ollut väärä. Olen nimittäin koittanut pokailla itseäni nuorempia ja nättejä n. 19-vuotiaita. Heillä on tietysti sulhasehdokkaita tarjolla korttelin ympäri ulottuvan jonon verran.

Yllättäen muutama nainen on oma-aloitteisesti ottanut minuun yhteyttä. Toistaiseksi yksikään heistä ei ole ollut sellainen, joka esiintyy palvelussa omalla kuvallaan... Erään kanssa vaihdoimme pari viestiä ja ehdotin tapaamista. Tällainen järjestyikin. Tapaamisen sopimisen jälkeen neiti lähetti myös kuvansa. Ollakseni rehellinen, minun täytyy sanoa että kuvan nähtyäni ymmärsin ettei tästä tule ikinä mitään. Tunnen itseni todelliseksi paskiaiseksi kun sanon näin, mutta niin siinä vaan kävi.

Kyse ei ollut siitä, että nainen olisi ollut jotenkin iljettävän ruma ja epämuodostunut. Hän ei vain minusta ollut viehättävä, vaan toi jollain tavalla mieleeni ala-asteen tiukkapipoisimmat naisopettajat. En tuntenut lainkaan seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan. Tapaamisemme oli siis tuhoontuomittu alusta lähtien, mikä oli aika masentavaa.

Sovimme kuitenkin treffit erääseen kahvilaan, jonne molemmat ilmestyivät paikalle. Joimme kahvit ja juttelimme niitä näitä. Tunnelma oli ehkä hiukan varautunut - minä en halunnut häntä, eikä hänkään tainnut haluta minua. Pari tuntia istuskeltuamme erosimme ilman sen kummempia seremonioita. Tästä tapaamisesta on nyt pari viikkoa, eikä yhteydenottoja ole sen jälkeen harjoitettu puolin tai tosin. Siis hukkareissu, mutta tulipahan tehtyä.

Mitä tästä opimme? Nettitreffailu on turhauttavaa, jos jo toisen henkilön kuvaa katsomalla sinulle tulee tunne, ettei tästä ikinä synny mitään sen kummempaa. Siksi kannattaisikin tehdä varmaan kuten eräs naispuolinen blogaaja neuvoi, "kuva heti tiskiin kuin se HK:n Sininen". Toisaalta, eipä tämäkään tapaaminen minulle maksanut kuin muutaman euron ja hiukan aikaa, vaikka tiesinkin jo etukäteen että perseelleen menee.

Pahinta tässä on tietoisuus siitä, että kohtaamani ilmiö toimii myös toisin päin. Moni nainen varmasti katsoo kuvaani - joka muuten on treffipalvelussa esillä - ja toteaa, että tolle en antaisi edes kolmen promillen humalassa.

Retreat, hell! We're not retreating, we're just advancing in a different direction.