Blood on the Dance Floor

Töistä kotiin, Iltalehden nettisivut auki. Tänään siellä oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen uutinen. Yhdysvaltalainen mies tappoi kuntosalilla neljä ihmistä, itsensä mukaan lukien. Ampumistapaukset USA:ssa eivät sinänsä ole harvinaisia, mutta tämä oli poikkeuksellinen:

Kolme naista ja itsensä viime yönä ampunut mies piti blogia, jossa hän kertoi vaikeuksistaan löytää tyttöystävää.

Tekijän, nimeltään ilmeisesti George Sodini, blogi on edelleen verkossa. Hänestä on myös kuva, jossa kaveri näyttää oikeastaan aika komealta. Seurustelukumppanin löytämiseen liittyvät ongelmat olivat siis luultavasti enemmän henkisistä syistä johtuvia.

En tunne tyypin taustoja, enkä edes mene vannomaan että hänen kirjoittamakseen väitetty blogi on todellakin hänen kirjoittamansa. Silti tästä uutisesta lukiessani jollain tavalla leuka putosi lattiaan. Tietysti pitäisi löytää se oikea, poliittisesti korrekti vastaus kaikkeen - hän oli hullu, vain hullut tappavat ihmisiä. Piste.

Mutta jotkut katkelmat tuon raukan blogista olivat sellaisia, jotka olisin voinut varmaan itsekin kirjoittaa:

January 5, 2009:
No matter how many changes I try to make, things stay the same. Every evening I am alone, and then go to bed alone. Young women were brutal when I was younger, now they aren't as much, probably because they just see me just as another old man.
I see twenty something couples everywhere. I see a twenty something guy with a nice twentyish young women. I think those years slipped right by for me. Why should I continue another 20+ years alone? I will just work, come home, eat, maybe do something, then go to bed (alone) for the next day of the same thing. This is the Auschwitz Syndrome, to be in serious pain so long one thinks it is normal.
 
May 4, 2009:
I know I will never enjoy life. This is an over 30 year trend. Some people are happy, some are miserable. It is difficult to live almost continuously feeling an undercurrent of fear, worry, discontentment and helplessness. I can talk and joke around and sound happy but under it all is something different that seems unchangable and a permanent part of my being. I need to realize the details of what I never accomplished in life and to be convinced the future is merely a continuation of the past - WHICH IT ALWAYS has been. ... I always had hope that maybe things will improve especially if I make big attempts to change my life. I made many big changes in the past two years but everything is still the same. Life is over. Even though I look good, dress well, well groomed - nails, teeth, hair, etc. Who knows.

Mitä tästä pitäisi ajatella? En oikein tiedä. Elämä on monien tekijöiden summa ja joitakin ihmisiä ne tekijät vaan painavat vääjäämättä polulle, jossa käytettävissä on enää huonoja valintoja. Ehkä Sodini oli oikeassa; jotkut ihmiset ovat vain syntyneet elämään onnettomina. Ihminen ei ole kone. Jos elämä on ollut onnetonta, on nykyisellään onnetonta ja tulee hyvin todennäköisesti olemaan jatkossakin onnetonta, miksi jatkaa sitä?

Olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi, jos kaikki maailman yksinäiset, hyljeksityt, vailla seurustelukumppania tai ystäviä olevat ja muut modernin paarialuokan edustajat eräänä päivänä vaan toteaisivat etteivät enää jaksa vetää sitä hovinarrin roolia, joka heille tässä yhteiskunnassa on tarjolla.

Enää ei tarvitse miettiä?

Don't say you want me
Don't say you need me
Don't say you love me
It's understood

Don't say you're happy
Out there without me
I know you can't be
'cause it's no good