Fyysisestä kunnosta

Osa arvoisista lukijoista on suositellut minulle ruumiinkunnon kohottamista, esim. kuntosalin, lenkkeilyn tai muun harrastuksen kautta. Sillä on kuulemma positiivinen vaikutus itsetuntoon ja mielialaan. Vastakkainen sukupuolikin kiinnostuu enemmän atleeteista kuin ylipainoisista sohvaperunoista (sori vaan, jos tällä virkkeellä tulin murtaneeksi jonkun elättelemät illuusiot).

No, olen käynyt. Itse asiassa pitempään kuin sitä on minulle suositeltu. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta olen ollut se hintelä nynny jota on kiva vähän tuuppia koska ei siitä kuitenkaan tappelemaan ole.

En vieläkään ole mikään Schwarzenegger. Nostan kuitenkin oman painoni penkistä (karvan verran alle 80kg), vedän kymmenen leukaa (kapea vastaote) ja niin edespäin. Joillekin tällaiset tulokset olisivat kehnoja, mutta aiempaan kuntooni verrattuna ne ovat hyviä. Eikä homma pysähdy tähän, vaan jatkan eteenpäin. Mitä enemmän elämä potkii päähän, sitä enemmän haluan tehdä kovia treenejä sekä syödä tonnikalaa ja maitorahkaa.

Treenaaminen on minulle hankalaa, koska olen nähdäkseni ektomorfi eli kehitys ei ole ylettömän vauhdikasta. Jotkut voivat mennä salille, nostaa maksiminaan 50kg penkistä ja kuuden kuukauden jälkeen nostaa 100kg. Minä en, kaikki tulee hitaammin. Mutta se tulee, sen on pakko tulla.

Seuraavana tavoitteenani on aloittaa jokin kamppailulaji. Väkivaltainen sellainen, laji josta on oikeasti tosipaikan tullen hyötyä. Harjoittelu saa sattua ja olla epämukavaa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää. En palaa enää takaisin entiseen.

Ja miksi en...? Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Sarjassamme aiemmin tapahtunutta

Olipa kerran, jokin aika sitten, yksi mies. Mies tapasi sellaisen todella hyvännäköisen tytön, jonka kanssa halusi mennä ulos. Mies sopi yhteisestä piknikistä, hankki juotavat, syötävät ja ruusun tytölle. Ruusun. Vittu mikä nyhverö.

Sitten se mies meni tapaamaan sitä tyttöä eikä se tyttö koskaan tullutkaan. Tyttö oli "unohtanut" koko jutun. Mies nyppi ruususta terälehdet yksi kerrallaan ja lähti pois.

Tämä lyhyt satu ei ole eilisen viestin uusinta, vaikka tapauksilla on jotain yhteistä. Ensinnäkin niissä nenästävedettävän nuijan roolia esittää sama henkilö. Toiseksi, vastapuoliskona on molemmissa sellainen alle 20-vuotias ja erittäin kaunis nainen. Vakavasti otettavaa todistusaineistoa minulla ei ole, mutta luulisin nuorien ja kauniiden tyttöjen olevan niitä kaikkein julmimpia. Uusia idiootteja tulee kuitenkin, joten miehiä voi kohdella ihan miten vaan. Siis hei eihän niil oo niinq jotai ihmisarvoo!!!

Kuten edellisessä viestissäni mainitsin, lähetin sille perjantaiselle oharitytölle ihan asiallisen viestin jossa tiedustelin syytä tuohon selkäänpuukotukseen. Vastausta ei tullut, eikä sitä varmasti enää tulekaan; tiedän, että tuo mimmi lukee saamansa viestit takuulla monta kertaa päivässä. Selitystä en saanut tältä aiemmaltakaan tytöltä koskaan, surkeita tekosyitä vain.

Kaipa niitäkin joku saatana riivaa. Tai sitten on vain ihmisiä, joita on mukava potkia päähän ja niitä, joista on kiva potkia.

When I am dead, and over me bright April
Shakes out her rain drenched hair,
Tho you should lean above me broken hearted,
I shall not care.
For I shall have peace.
As leafey trees are peaceful
When rain bends down the bough.
And I shall be more silent and cold hearted
Than you are now.

Viha on mielenkiintoinen tunne

Arvoisa yleisöhän tietää, että me miehet olemme sikoja. Hakkaamme naisiamme, haluamme vain sitä ja kohtelemme naissukupuolta muutenkin törkeästi sekä alistavasti. Mutta entäs te?

Perjantaina oli tarkoitus mennä yhden hieman alle parikymppisen naisen kanssa elokuviin. Olimme tavanneet aiemmin pari kertaa ohimennen ja kerran pidemmin muutaman hengen seurueessa. Sen jälkeen juteltiin Facebookissa ja ehdotin että mentäisiin yhdessä jonnekin.

Ensimmäisen kerran ulos oli tarkoitus mennä keskiviikkona, mutta neiti ei sitten lopulta vastannut mitään ehdotukseeni kun "unohti". Tuollaisestahan tulee vedettyä jo tietyt johtopäätökset, mutta päätin tarjota rehellisesti toista tilaisuutta. Siinä sitten chatin kautta puhuttiin asiasta ja sovittiin, että perjantaina elokuviin. Sovittiin aika, paikka ja elokuva, sanoin että hankin netin kautta liput.

Tein kuten sovittiin, olin ajoissa tapaamispaikalla ja... tyttö ei tullut. OK, lähetin sitten viestin jossa kyselin että missäs oot ja myöhästytkö paljonkin. Vastaus: "Sori, en tuu".

Olin siis käyttänyt vapaa-aikaani matkustaakseni paikkaan, johon minulla ei ollut mitään halua mennä. Olin maksanut 25 euroa lipuista elokuvaan, jota en edes halunnut nähdä. Eikä minulle vaivauduta edes ilmoittamaan etukäteen ettei huvita tulla, saati että tapaamista sovittaessa mainittaisiin että kiitti vaan, mutta ei kiitti.

Ilmoitin tytölle sitten että haista vittu, olet leffalipun velkaa. Vihantunne oli sen verran voimakas, että olisi tehnyt mieli lyödä nyrkki jostakin (tai jostakusta) läpi. Kotiin päästyäni huomasin, että tyttö oli poistanut minut Facebook-kavereistaan - olisin tosin tehnyt saman itsekin.

En oikein keksi selitystä sille miksi kukaan toimii näin. Ainoa rationaalinen motiivi tuollaiselle toiminnalle on, että minulle kostettiin tahallaan jostakin. Ehkä olin tehnyt keskusteluissamme vääriä sananvalintoja, ehkä olin vain liian ruma tai liian vanha tai mitä vaan. En vain itse näe, että koskaan voisin tehdä noin. Jos joku ei kiinnosta tai tuntuu jopa epämiellyttävältä, sanoisin suoraan että sori, en halua tavata. Tietoisia ohareita en tekisi kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa, esimerkiksi kostona samanlaisesta tempusta.

Tein 40 toiston punnerrussarjan, jotta sain pahinta vihaa pois. Tehtyäni vielä toiset 30 olin sen verran rauhoittunut, että lähetin tytölle viestin jossa kysyin suoraan miksi hän toimi niin kuin toimi. Ei sillä, että haluaisin koskaan enää kuulla tästä tytöstä mitään. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mikä saa ihmisen toimimaan kuin sosiopaatti.

Taannoin jutellessani yhden tyypin kanssa hän sanoi, että olen tosi kyyninen. Arvaatteko, mistä johtuu?

Hei postimies, onko kirjeitä?
Kyllä on, yhdeltä tytöltä
Hän sanoo: En susta enää välitä
Hän pitää mua nynnynä

Kaksi hyvää päivää

Olipa kerran eräs mies, joka oli vähän yksinäinen ja surkea. Mies ajatteli tappaa itsensä, mutta oli nyhverö eikä saanut mitään aikaiseksi. Niinpä mies kirjoitti ajoittain blogiinsa valituksia siitä kuinka kaikki on pielessä.

Mainittavan arvoisia asioita on sattunut vähän. Olen aika loppu. Tenttikausi on alkanut ja pitäisi opiskella, mutta en yksinkertaisesti vaan jaksa. Viikonloppuna lähinnä makasin sängyssä ja nukuin.

Hassua tässä on se, että äskettäin olin parin päivän ajoin jopa aika onnellinen. Vapun tiimellyksessä tapasin nimittäin yhden tytön. Hän oli selvästi itseäni nuorempi eikä herättänyt minussa mitään erikoisempia tunteita, mutta hän halusi minua. Voi luoja. Vein hänet baarista kotiini ja aamulla hän otti minulta suihin. Huonolla tekniikalla, mutta olennaistahan oli se, että sain jonkinlaista läheisyyttä. Olin tietysti itsekin kiltti ja tuotin hänelle seksuaalista mielihyvää.

Sovin tapaavani tytön uudestaan. Aiemmin olin sopinut erään toisen naisen kanssa tapaamisesta samalle viikolle. Tätä toista naista kohtaan minulla oli jonkinlaista suurempaa mielenkiintoa. Haluaisin uskoa että kyseessä oli orastava ihastus, mutta ehkä se oli vaan jotain raadollisempaa. En tiedä. Joka tapauksessa, hellyyttä kivan tytön kanssa ja tapaaminen kahden naisen kanssa samalle viikolle. Joulu, uusivuosi ja synttärit samaan aikaan!

Hekumoin sisässäni tietysti itseeni kohdistuvalla mielenkiinnolla ja tunsin oloni hyväksi. Koska olen syntinen paska, en kyennyt välttyä ajattelemasta kaikenlaista vähemmän jaloa. Toisin sanottuna, mietin että tämän toisen tytön kanssa olisi kiva ehkä vähän harrastaa seksiä kun taas tätä toista voisi ehkä tapailla. Vai sittenkin toisin päin? Pelkäsin tekeväni vääriä valintoja ja odotin tulevaisuutta innolla.

No, kaikessahan kävi tietysti niin kuin elämässäni yleensä. Se toinen tyttö, josta olin enemmän kiinnostunut, perui tapaamisen viime hetkellä. Oli kiireitä. Joopajoo. Tietysti jo aiemminkin oli selvää että minä olin hänestä kiinnostunut ja hän piti minua lähinnä hupaisana tuttavuutena, mutta olin harhauttanut itseni uskomaan jotain muuta. Ja näinhän se meni.

Baarituttavuuden tapasin. On hassua, kuinka jo ensimmäisestä "moi, hauska nähdä"-halauksesta voi tuntea että ei tästä tule ikinä mitään. Hän ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut minusta. En minäkään ihmeemmin hänestä, mutta vittu, tässä vaiheessa minua ei enää pahemmin kiinnosta olenko kiinnostunut vaiko en. En jaksa jatkaa yksinkään.

Kohteliaan tapaamisen jälkeen tältä baaritytöltä tuli sitten tekstiviestitse ne normaalit sanankäänteet, "oot kiva tyyppi, en etsi nyt seurustelukumppania" jne. Kai niihinkin joku uskoo, kun niitä jaksetaan käyttää.

Ja sen jälkeen kaikki oli taas päin helvettiä. Rakkaat lukijani ovat varmaan oikeassa siinä, että minun pitäisi löytää onnellisuuden lähde sisältäni. Kun sitä kuitenkaan ei tunnu löytyvän, yritän löytää sitä nuorista naisista. Valitettavasti he ovat aika yhteistyöhaluttomia...

Tytöistä, hyvistä enkeleistä
ei ole enää mitään unelmaa, ei millään väliä.
Nyt ruopataan pohjamutaa tosi syvältä.

...

Olen yrittänyt tunnin ajan kirjoittaa jotain mielenkiintoista, mutta poistanut sitten kaiken. Ei ole sanottavaa.

Kävin lääkärillä, joka laittoi eteen masennuskyselyn. Sain hyvät pisteet, lääkkeitä ja ajan psykiatriselle puolelle puolen vuoden päähän, lupauksia keskusteluavusta ja muuta. Hyödytöntä. En istu tähän yhteiskuntaan enkä nauti tästä elämästä. Tädin kanssa keskusteleminen ei muuta tosiasioita. Elämälläni ei ole merkitystä - miksi sinnittelisin eteenpäin ja tekisin töitä? Ketä tai mitä varten?

Perjantaina kävin baarissa parin tutun kanssa. Turhaan, tietysti. Se koko puoli on illuusio, ei sieltä tule kävelemään vastaan ketään sellaista ihmistä jonka kanssa tämä tilanne muuttuisi. Eikä pidäkään tulla. En ole 18-20 -vuotias kaksimetrinen rap-henkisesti pukeutuva bodattu siilitukka, jollainen menee hyvin kaupaksi. Lisäksi ikä- ja maailmankuvaero keskimääräisen baariliitäjän kanssa on jo niin suuri, ettei se ikinä toimisi. Kun päälle laitetaan vielä tätä henkilökohtaista painolastia jota kannan mukanani, niin on takuuvarmaa että onnistunutta parisuhdetta ei löydy.

Nyt se tiedetään, ettei niin mikään
Mennyt niin kuin ennusteltiin...
Siksi äskettäin kasvot väärinpäin
Syyteltiin ja seliteltiin.
Yhdet villiintyy: "Se on noitten syy!"
Toiset loikkii katoiltansa.
Kolmas kertoo sen, koko totuuden:
"Rakkaat veljet. Tää on ansa."

Samaa vanhaa

Kas vain, vieläkin täällä. Tuskinpa yllättää ketään, sillä kuten aiemmassa tuli todettua, en ole riittävän mies tappaakseni itseäni. Viime viikot olen voinutkin jonkin verran paremmin. Selviän päivästä toiseen, vaikka se on aika merkityksetöntä.

Näen aika omituisia unia. Viimeksi näin unta siitä, että flirttailin erään hyvännäköisen puolitutun tytön kanssa. Mitään erikoisen kuumaa ei tapahtunut, mutta jonkinlaista kiehnäystä kuitenkin. Lopulta erinäisten sattumusten kautta kävi ilmi, että tytöllä olikin munat ja homma tyssäsi sitten siihen. Aika karua.

Ylipäänsä tämä jonkinasteinen seksuaalinen epävarmuus on melko hämmentävää ja ahdistavaa. En tiedä, mistä se tulee, sillä olen aina kokenut naisiin kohdistuvan seksuaalisen halun jotenkin miellyttäväksi ja itselleni luontevaksi. Ehkä minussa on homokin puoli, josta en erikoisemmin pidä ja jota pelkään. Sellaisen kanssa eläminen olisi kuitenkin helpompaa, jos oikeasti olisi jotain homoseksuaalisia himojakin. Jos menisi kotiinsa aina iltaisin innolla runkkaamaan miesten alusvaatekuvaston ääreen, niin varmaan se täytyisi jossain vaiheessa hyväksyä. Homojutut eivät kuitenkaan saa minua syttymään.

Minä kuitenkin kärsin lähinnä homofobiasta ja siitä, ettei minulla oikein ole heteroseksuaalistakaan fantasiaelämää. Hyvännäköisten naisten näkeminen ei säväytä minua, enkä oikein ihastu keneenkään. Jos jonkun nätin tytön perseeseen pääsee liimautumaan kiinni vaikka tanssiessa, niin sitten alapäässä alkaa jo tapahtua jotain. Mutta muuten tämä on vaan tätä harmaata...

Tilanne on sikäli melko pelottava, että tällainen seksuaali-identiteetin epävarmuus tuntuu olevan minulle aika pysyvä tila, kuten tästä blogistakin ehkä ilmenee. Sääli. Olisi hauska päästä takaisin siihen teini-ikäiseen tilaan, jossa tytöt olivat tosi jännittäviä ja oli melkein jatkuvasti ihastunut johonkuhun. Nyt sitä ei oikein enää tapahdu. Jossain vaiheessa ne tunteet vaan alkoivat hiipua ja koko sen tyhjiön täyttää tietysti pelko ja epävarmuus, joka häipyy vain silloin harvoin kun saa naista ja huomaa että kappas vaan, minähän tykkään tästä.

Kaikkein eniten minua vituttaa, että olen kuin rikkinäinen levy, joka pyörittää näitä samoja typeriä juttuja yhä uudestaan ja uudestaan. En kuitenkaan oikein tunnu voivan sille mitään.

No More Games. No More Bombs. No More Walking. No More Fun. No More Swimming. 67. That is 17 years past 50. 17 more than I needed or wanted. Boring. I am always bitchy. No Fun — for anybody. 67. You are getting Greedy. Act your old age. Relax — This won't hurt.

Vielä jotain

En tiedä, onko minulla enää kovinkaan paljoa sanottavaa jäljellä.

Kävin viime viikonloppuna vielä ulkona, ilman mitään tuloksia tietenkin. Pakkanen pitää naiset kotosalla, eikä noiden kapakkareissujen saldo paremmallakaan säällä ole koskaan ollut kovin kummoinen. Pari hassua yhden illan juttua, joista ei mitään sen suurempaa poikinut. Hetken lämpö, jonka jälkeen sellainen "en-nyt-viitsi-sanoa-tätä-suoraan-mutta-ei-tavata-enää-ikinä"-asenne lyö toiselta osapuolelta vasten kasvoja.

Mielialalääkkeeni loppuivat, joten päätin lopettaa myös koko lääkityksen. Se ei ole tehnyt elämästäni miellyttävää - miksi siis jatkaa lääkkeiden syömistä? Nuo pillerit eivät ole kyenneet edes pitämään näitä itsetuhoisia ajatuksia kurissa, kuten blogia lukeneet ovat varmasti ehtineet huomata.

Tulin jutelleeksi tästä teemasta yhden eksäni kanssa pari päivää sitten. Asia ei vaikuttanut häntä pahemmin kiinnostavan, enkä ihmettele miksi. Hänellä on omakin elämänsä elettävänään. Seurustelimme joskus vähän aikaa, enkä osannut edes rakastaa häntä. Ei kai hänkään minua.

Niinpä keskustelu päättyi kuten sen pitäisikin päättyä, kysymykseen siitä miksi kerron hänelle tällaista nyt. Kaipa se on vain jonkinlaista epätoivoa, koittaa vielä tarrautua kiinni johonkin illuusioon. Kyllä se tästä, yritä vaan, asiat muuttuu parempaan päin...

Pitäisi löytää sisältään se voima tehdä viimeinkin niitä ratkaisuja. Miehet toimivat näin, eivät vingu loputtomiin blogeissa asioistaan.

Up yours!

Masturbointi oli joskus varhaisteininä tosi jännää puuhaa. Silloin alapäässä alkoi tapahtua jo kun näki jonkun pikkutuhman tissikuvan. Nykyäänhän katselen lähinnä sadomasolesbopornoa, koska kevyempi tavara ei jaksa enää kauheasti kiinnostaa. Omituista, että perinteinen seksi silti maittaa - tai ainakin maittoi silloin monta kuukautta sitten, kun viimeksi sitä sain.

Joka tapauksessa, joskus nuorempana tajusin että käteen vetäessäänhän voisi hyvin työntää perseeseensäkin jotain. Kaikki uusi ja ihmeellinenhän tekee seksistä aina paljon mielenkiintoisempaa. No, testailin sitten tuota jonkin aikaa. Ei se mitenkään erikoisen hyvältä tuntunut, mutta kaikessa vähän perverssissä on tietysti aina oma viehätyksensä.

Lopetin kyseisen harrastuksen siinä vaiheessa kun se alkoi muodostaa identiteettikriisiä. Siitä huolimatta että fantasiat pysyivät heteropuolella niin homojen hommaltahan tuollainen tuntui. Näistä yhä jatkuvista identiteettikriiseistänihän olen kirjoittanut tänne aiemminkin.

Nyt sitten vuosien ja taas vuosien jälkeen sain inspiraation kokeilla tuota uudestaan. Niinpä viimeksi runkatessani tein näin. Itse esine oli kohtuullisen kokoinen, sellaisen pienikokoisen taskulampun luokkaa.

Kokemus ei ollut kehuttava.

Liukastusaineesta huolimatta totesin homman kivuliaaksi ja epämiellyttäväksi. Eikä se oikeastaan tunnu juuri miltään. Varmaan eturauhasta stimuloimaan itsensä kouluttanut anaalimaestro osaa repiä tuostakin irti kunnolla huvia, mutta yleisesti ottaen en voi tuon tapahtuman perusteella suositella tunkemaan kamaa kakkoseen.

... ja mikäköhän tämänkin kirjoituksen punainen lanka sitten oli? Ehkä se, että olen aika degeneroitunut perverssi enkä silti saa oikein mistään mitään irti?

Danse macabre

Kaiken tämän itsetuhoisuuden keskellä olen aloitellut uutta harrastusta. Nimittäin tanssimista. Joku vanha setä sanoi joskus, että "Jos teet kaiken kuten aina ennenkin, tulet saamaan sitä samaa mitä olet aina ennenkin saanut.". Olen siis ryhtynyt ramppaamaan eräässä keskustan tanssikoulussa. Paikalla on säännöllisesti pari nuorta miestä, iso kasa tyttöjä ja minä.

Luultavasti kaikille ko. paikan toimijoille on kiusallisen selvää, miksi käyn siellä. Seuraavalle tunnille mennessäni voisin hyvin kirjoittaa tussilla otsaani "moi, mä tuun tänne katteleen tyttöjä ku en muualla niitä näe, ex ookki säälittävää???". Kukaan tuskin reagoisi asiaan, koska näkeehän sen jo muutenkin koko olemuksesta.

Itse tanssiminen ei erikoisemmin kiinnosta, vaikka liikuntaahan se on siinä missä muukin. Vähän naurettavaltahan se tuntuu kun ei yksikään liike jää päähän ja onhan tanssiminen nyt miehelle hieman feminiinisen hintahtavan naurettavaa puuhaa, mutta hiki tulee ja kaipa kehnohko vartalonhallintakin paranee.

Arvaatte varmaan, että kukaan paikan naisista EI ole puhunut minulle, enkä minkään ole puhunut heille. Helvetti, jos tällainen likainen setä alkaisi vielä jotain keskustelua aloittelemaan niin nehän juoksisi ja lujaa. No, pari vuotta nuoremmista neideistä sentään vain kyse, mutta silti.

En itsekään oikein osaa sanoa, mikä juttu tämä nyt on. Tuskin tuolta sitä naisystävää löytyy ja vaikka löytyisikin, tuskin se elämäni lukuisia vinoutumia korjaa. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni tehdä jotain?

I asked her, 'What do you think of the new album.'
She goes, 'I'm terrified.'
I said, 'What are you terrified of?'
She replies, 'Don't you understand? He means it.'
And I go, 'No, he doesn't mean it - it's art.'
And guess what? He fucking meant it.

Kuolema vastaan kiima

Kävin eilen ulkona. Olen outo mies - vain kiima voittaa haluni kuolla. Jos olen kiimainen, en ajattele itsemurhaa. Jos en ole kiimainen, ajattelen asiaa taukoamatta, ainakin tällä hetkellä. Parin viime päivän aikana mielessäni pyörivät naiset, joten mielialanikin oli korkeampi.

Yökerhossa oli tietenkin paljon hyvännäköisiä nuoria naisia, jotka hymyilevät toisilleen ja kovalla itsetunnolla varustettuna tönivät enimmän osan miehistä pois. Sain itsekin osakseni ilkeitä katseita, niitä yäh, mitä toikin kummajainen tossa yrittää pokaa mua, menis jo pois-tyyppisiä. Hauskaa oli se, että nuo katseet tulivat sellaisilta tytöiltä, jotka eivät kiinnostaneet minua paskankaan vertaa. En yrittänyt ketään, eikä kukaan yrittänyt minua.

Mietin muita asioita. Lähinnä sitä, millaisessa tilanteessa tässä mennään.

Naiset

Olen yksin, eikä se tilanne näytä korjaantuvan. Tällaisena en kelpaa monelle, eivätkä omat kriteerini ole niin löysät että voisin itse kelpuuttaa kenet tahansa. Jos toinen ei herätä minkäänlaista halua, ei suhteella ole mitään toivoa. Tämä havainto onkin osapuilleen ainoa tekijä, joka heikentää katkeruuttani ja vihaani kauniita naisia kohtaan.

Ja vaikka tämä yksinäisyyteni korjaantuisikin, niin muutama lukija onkin jo (varmasti aivan aiheellisesti) ehtinyt todeta, ettei pelkkä seurustelusuhde muuttaisi elämääni onnelliseksi kuin taikaiskusta.

Ikä

Jos käytte yökerhoissa, tiedätte että siellä pyörii sellaisia 30-40 -vuotiaita irstaita miehiä. Heidän yksinäisen elämänsä ainoa unelma on, että joku isosiskon papereilla baariin päässyt 16-kesäinen juo itsensä niin humalaan että sitä pääsisi vähän polkemaan. Koska moiseen vaadittava humalatila on jo aika tolkuton ja koska polkijoita on tarjolla ihan riittävästi, arvioisin että nämä äijät saavat noin kerran tuhatta baarissakäyntikertaansa kohti.

Minusta on hyvää vauhtia tulossa tuollainen. Miksi haluaisin olla onneton ja yksinäinen keski-ikäinen? Mitä tarjottavaa sillä minulle on? Pokailen viisikymppisiä tätejä? Niin säälittävää kuin se onkin, lähinnä nättien naisten huomio tekee minut onnelliseksi. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Elämä

Miksi jatkaa sitä? Yhden käden sormilla laskettavat läheiseni varmaankin kärsisivät jos tappaisin itseni, mutta suurin osa muista luultavasti ohittaisi asian olankohautuksella. Jännää kun jotain tapahtuu, mutta viikon päästä koko juttu on jo vähän menneen talven lumia. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole korvaamaton.

Tänne voisi jäädä tietysti keräämään kaikenlaista paskaa. Ostella kivoja vaatteita, uusimpia elektroniikkaleluja, miesten tuoksuja ja kauniita autoja. Olen ollut havaitsevinani, että tämä kuvio on suurelle (suurimmalle?) osalle ihmisistä elämän keskeisimpiä asioita.

Pulmana tässäkin on, että en nauti siitä - enhän nauti ylipäänsä juuri mistään. Teen vaan asioita, koska niistä on jotain hyötyä, koska niitä kuuluu tehdä tai koska pidän niitä jollain tavoin suotavina. Tulen kohtuullisesti toimeen, joten tuohon oravanpyörään olisi ihan hyvät saumat. Mutta miksi? 30-40 vuotta työtä ja kaikenlaisen roskan kantamista kaupasta kotiin, jonka jälkeen kuollaan kitumalla vanhainkodissa?

Vaihtoehtoja on. Voi alkaa vaikka reissata ympäri maailmaa hämmästelemässä toisen ihmisten takapihoja, linnoittautua kotiinsa pelaamaan tietokonepelejä tai jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Mutta eikö ole arvokkaampaa kuolla? Eikö se ole osoitus siitä, että pidät mieluummin kiinni omasta persoonastasi ja ihmisarvostasi kuin taivut olemaan sellainen joka sinun pitäisi olla jotta voisit nauttia tästä maailmasta?

Lähdin yökerhosta yksin kotiin joskus kahden maissa.

Kiimaisuus oli kadonnut jonnekin.

But all things move toward their end
All things move toward their end

Peliliikkeitä ja pohdintaa

Teppo M suositteli pitämään varalla kylmää valkoviiniä siltä varalta, että jatkoille saa mukaan naisseuraa.

Join omani kirjoittaessani testamenttiani ja hoitotestamenttiani. Muita juojia ei ole kuulunut niin pitkään aikaan, että pelkään tuon menevän hiljalleen pilalle. No, kävihän täällä se yksi, jota panin ja joka ei sen jälkeen halunnut kuulla minusta mitään. Mutta ei sille valkoviini kelvannut.

Pari viikkoa sitten tuli repäistyä naisrintamalla. Huomasin ruokalassa yksinäisen, kivannäköisen tytön. Tein sitten faux pasin; menin tarjottimeni kanssa tytön viereen ja pyysin lupaa istua. Sitten rupesin selittämään mimmille kaikenlaista paskaa. Normaali ihminenhän ei tuollaista tee, mutta minulla ei enää ole hirveästi menetettävää..

No, se meni ihan hyvin, tultiin mukavasti juttuun. Lopulta annoin hänelle jollain tekosyyllä puhelinnumeroni, jonka tyttö otti ja antoi sitten omansa. Ihan hyvä tulos sinänsä - kahta naista olen yrittänyt ruokatunnilla lähestyä ja jo onnisti. Se toinenkaan ei ollut kohtaamisena mikään katastrofi, vaan (oman ilmoituksensa mukaan) jo varattu tapaus.

Kelataan siitä sitten pari päivää eteenpäin, niin tilanne on ennalta-arvattava. Eli vaihdetaan tekstiviesti tai kaksi, joissa selviää että "tosi kiva kun tulit jutteleen, mut en etsi nyt muita kuin kavereita" (lue: olet ruma/muuten vastenmielinen).

No, ihan sama. Pitäisi muutenkin keskittyä siihen, että saisi tämän itsari-projektin liikahtamaan eteenpäin. Sitähän se Sodinikin kirjoitti, "I need to realize the details of what I never accomplished in life and to be convinced the future is merely a continuation of the past - WHICH IT ALWAYS has been."

Pelkään, että tälläkin kerralla kaikki jää puolitiehen ja jatkan tätä turhaa kärsimistä. Koko päivän mieliala on ollut sopivan alhaalla, nyt se taas nousee. Perkele.

Well, we're doin' mighty fine, I do suppose,
In our streak of lightnin' cars and fancy clothes,
But just so we're reminded of the ones who are held back,
Up front there ought 'a be a Man In Black.

Tulevaisuudensuunnitelmia

Piti lähteä eilen yöelämään etsimään sitä ihanaa vastinpariani - joka tietysti meistä jokaiselle on ihan varmasti olemassa, kunhan vaan jaksaa etsiä - mutta en saanut itseäni liikkeelle. Tarkoitukseni oli yrittää tänään uudestaan, mutta sekin jää tekemättä. Ei tuonne ole oikein mieltä lähteä silloin, kun mieliala on täysin pohjalukemissa.

En oikein tiedä ketä helvettiä minä yritän tässä kusettaa. Elämäni oli seitsemän vuotta sitten kurjaa. Olen sen jälkeen tehnyt kovaa töitä saadakseni asiat käännettyä parempaan päin. Tätä menoa koulutus on parin vuoden kuluttua hyvää tasoa, taloudellisesti asiat ovat jo tällä hetkellä OK. Naisten kanssa on tullut leikittyä jonkin verran, ne jutut olette tainneet jo ehtiä täältä lukea. Oikeastaan vain se tyttöystävä puuttuu tästä kuviosta.

Mutta en ole onnellinen.

Jos joka päivä olisi yhtä tuskaa, olisin tietysti jo kuollut. En kuitenkaan nauti elämästä. Ihminen on hyvä huijaamaan itseään, mutta sitten joskus välillä pysähtyy kelailemaan sitä että hei, mähän olin jo 7-vuotiaana ihan helvetin ahdistunut tapaus. Tuollaisen sulkee mielestään. Kyllä se siitä, asiat järjestyy, nuoruus on vaan vaikeeta aikaa ja sit kun toi ja toi ja toi on toisin, niin....

Ei. Ei se mene niin. Onnellisuus on hetkellistä, merkityksettömyys ja onnettomuus ovat pysyvämpiä tiloja. Elämä ei ole helvetti, vaan jonkinlainen lempeä kiirastuli, jossa tuskan korvaavat lievä epämukavuus, pettymykset ja yleinen tarkoituksettomuus.

Omituisinta on se, että olen vielä täällä. Suuri osa minusta haluaa lähteä. Tapa on mietittynä, junan alle tai mahdollisesti joku rämä Corolla alle ja rekkaa päin. Luultavasti edellinen, koska se on idioottivarma. Kerran kun tekee, niin ei tarvitse enää miettiä uskallatko vai kykeneekö vaan paskan puhumiseen.

On niitäkin tekijöitä, jotka pitävät minua täällä. Tärkein ja ensimmäinen on perhe. Tiedän, että olisi heille kova isku jos yllättäen repäisisin ja heittäisin veivini. Voisin kirjoittaa vaikka minkälaisen lohduttelevan itsemurhaviestin, mutta silti aiheuttaisin huomattavaa vahinkoa heidän elämälleen. Ainakin vanhempien täytyisi ensin ehtiä kuolla ja siihen kulunee vielä parisenkymmentä vuotta vähintään.

Sitten on se, että olen tullut myöhemmällä iällä liian ylpeäksi. En oikein kestäisi sitä, että kaikki ne jotka ovat aina ajatelleet ettei minusta tule mitään saisivat nauttia oikeassa olemisen tunteesta. Haluaisin ensin näyttää niille oikein kunnolla. Kaverin kanssa naureskeltiin joskus, että lukisi tohtoriksi ja sitten hirttäytyisi täydessä juhlapuvussa, hattu päähän kiinnitettynä ja miekka vyöllä. Vaan toimisiko tuokaan? Itsemurhaan päättyvä elämä vihjaa vahvasti, että ei sitten lopulta olekaan tehty niitä oikeita valintoja vaan on epäonnistuttu.

Lopuksi on se itsesuojeluvaisto, joka on aina kova. Siksi alkeellista kädellistä tuolla sisällä pitäisikin kusettaa jotenkin, esim. juuri junan avulla. Apina ei tajua sellaista, mutta korkean paikan tai teräaseet se tajuaa. En usko, että pystyisin itsemurhaan noiden avulla, ellei olisi aivan äärimmäinen pakkorako. Istut radalla, katsot toiseen suuntaan, kuuntelet hyvää musiikkia ja luet Raamattua. Pimeys tulee äkkiä, se olisi hieno loppu.

I'll find a place to rest my spirit if I can
Perhaps I may become a highwayman again
Or I may simply be a single drop of rain
But I will remain
And I'll be back again, and again and again and again and again..

Mitä ne muutkin ajattelee?

Baareissa käymisessä omituisinta on se, että tunnun joskus keräävän puoleeni ei-niin-mairittelevaa huomiota. Hankalaa tässä on se, että en ole aivan varma johtuvatko tuntemukseni vainoharhaisuudestani vaiko todellisista tapahtumista.

Otetaan vaikkapa "tanssimiseni". Pyrin lähestymään Ian Curtisin tyyliä eli aiheuttamaan muille vaikeuksia arvata tanssinko vai onko minulla epileptinen kohtaus. Tässä olen mielestäni onnistunut hyvin. Ikävä kyllä, olen ainakin kerran ollut aistivinani muutaman nuoren naaraan kommentoivan tätä toimintaani keskenään jossain määrin pilkallisesti. Tiedättehän, "kato ny miten toi heiluttelee käsiään" ja sitä rataa. Miehelle korrekti toimintatapahan on notkua hillityn hallitusti ja rennosti laittamatta itseään sen kummemmin likoon.

Asian tekee pahemmaksi se, että taktiikkani tanssilattialla nojaa myös Liatian hyväksi suosittamaan lähestymistapaan, eli stondiksen keikuttamiseen kroppaa vasten. No ei nyt ehkä sentään ihan noin, mutta pyrin kyllä hakeutumaan tanssilattialla naisten viereen ketkuttamaan itseäni. Ja joskus jopa vartalokontaktiin, vaikka eipä meikäläisellä jäykisty yhtään mikään ellei tyttö anna vähän vastakaikua. Aika usein tuntuukin tulevan kategoriaan "mitä vittua toikin tossa tekee" kuuluvia katseita. No, minähän en varsinaisesti tee sitä, mutta täytyy myöntää että monasti yritän kyllä saada...

Naisten katseiden ja ilmeiden tulkitseminen on kaikkein vaikeinta. Kykenen vain harvoin määrittämään minua tavanomaista useammin katselevan naisen ilmeestä hänen ajatustensa laadun. Katsooko hän minua siksi että on kiinnostunut vai siksi, että hän pitää minua naurettavana tai erikoisen vastenmielisenä? Pitäisin jälkimmäistä todennäköisempänä, mutta toisaalta niin moni nainen on antanut lääppiä itseään että edellistäkään ei voi sulkea pois. Niinpä hämmennyn minua katselevista naisista, enkä oikein tiedä miten heihin pitäisi reagoida. Tai ehkä kuvittelen vaan ne katseetkin, jotka kohdistuvat oikeasti johonkin takanani seisovaan gigoloon.

Sokerina pohjalla ovat ne miehet. Päivänä muutamana kävi niin, että siirryin heiluttelemaan raajojani tanssilattialla parin naisen viereen. Pysyin mielestäni ihan korrektilla etäisyydellä enkä erityisemmin kiinnittänyt tyttöihin huomiota. Silti olin kuulevinani heidän vieressään olleen miehen kysyvän neideiltä olenko heidän poikaystävänsä ja kieltävän vastauksen saatuaan saman kaverin esittävän heille ystävällisen ehdotuksen: "jos toi häiritsee niin mä voin vetää turpaan".

Helvetillisen kovan musiikin vuoksi tämäkin tulkinta jäi valitettavan epävarmaksi, mutta pidättäydyin hakemasta asiaan varmempaa vakuutta. Jos kuulin väärin, asian tiedustelu olisi tuskin ollut aivan täysijärkistä: "Anteeksi, olittekohan suunnittelemassa pahoinpitelemistäni?". Jos taas kuulin oikein, vastaukseksi olisi varmaan tullut ns. rystysvoileipää käkättimeen. Koska seurue poistui hetken kuluttua enkä saanut päihini, jäi tämäkin asia ikuiseksi arvoitukseksi.

Asiaan perehtymätön voisi vetää tästä kirjoituksesta sen johtopäätöksen, että olen melko vainoharhainen ja arka. Pelkään sitä että muut nauravat minulle selkäni takana. Tarkkaavainen kuitenkin huomaa, että kyse on suuresta salaliitosta, jossa ovat mukana kaikki. Kaikki! Perkele.

All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify
Can you help me occupy my brain?