Kävin eilen ulkona. Olen outo mies - vain kiima voittaa haluni kuolla. Jos olen kiimainen, en ajattele itsemurhaa. Jos en ole kiimainen, ajattelen asiaa taukoamatta, ainakin tällä hetkellä. Parin viime päivän aikana mielessäni pyörivät naiset, joten mielialanikin oli korkeampi.
Yökerhossa oli tietenkin paljon hyvännäköisiä nuoria naisia, jotka hymyilevät toisilleen ja kovalla itsetunnolla varustettuna tönivät enimmän osan miehistä pois. Sain itsekin osakseni ilkeitä katseita, niitä yäh, mitä toikin kummajainen tossa yrittää pokaa mua, menis jo pois-tyyppisiä. Hauskaa oli se, että nuo katseet tulivat sellaisilta tytöiltä, jotka eivät kiinnostaneet minua paskankaan vertaa. En yrittänyt ketään, eikä kukaan yrittänyt minua.
Mietin muita asioita. Lähinnä sitä, millaisessa tilanteessa tässä mennään.
Naiset
Olen yksin, eikä se tilanne näytä korjaantuvan. Tällaisena en kelpaa monelle, eivätkä omat kriteerini ole niin löysät että voisin itse kelpuuttaa kenet tahansa. Jos toinen ei herätä minkäänlaista halua, ei suhteella ole mitään toivoa. Tämä havainto onkin osapuilleen ainoa tekijä, joka heikentää katkeruuttani ja vihaani kauniita naisia kohtaan.
Ja vaikka tämä yksinäisyyteni korjaantuisikin, niin muutama lukija onkin jo (varmasti aivan aiheellisesti) ehtinyt todeta, ettei pelkkä seurustelusuhde muuttaisi elämääni onnelliseksi kuin taikaiskusta.
Ikä
Jos käytte yökerhoissa, tiedätte että siellä pyörii sellaisia 30-40 -vuotiaita irstaita miehiä. Heidän yksinäisen elämänsä ainoa unelma on, että joku isosiskon papereilla baariin päässyt 16-kesäinen juo itsensä niin humalaan että sitä pääsisi vähän polkemaan. Koska moiseen vaadittava humalatila on jo aika tolkuton ja koska polkijoita on tarjolla ihan riittävästi, arvioisin että nämä äijät saavat noin kerran tuhatta baarissakäyntikertaansa kohti.
Minusta on hyvää vauhtia tulossa tuollainen. Miksi haluaisin olla onneton ja yksinäinen keski-ikäinen? Mitä tarjottavaa sillä minulle on? Pokailen viisikymppisiä tätejä? Niin säälittävää kuin se onkin, lähinnä nättien naisten huomio tekee minut onnelliseksi. Voi pyhä yksinkertaisuus.
Elämä
Miksi jatkaa sitä? Yhden käden sormilla laskettavat läheiseni varmaankin kärsisivät jos tappaisin itseni, mutta suurin osa muista luultavasti ohittaisi asian olankohautuksella. Jännää kun jotain tapahtuu, mutta viikon päästä koko juttu on jo vähän menneen talven lumia. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole korvaamaton.
Tänne voisi jäädä tietysti keräämään kaikenlaista paskaa. Ostella kivoja vaatteita, uusimpia elektroniikkaleluja, miesten tuoksuja ja kauniita autoja. Olen ollut havaitsevinani, että tämä kuvio on suurelle (suurimmalle?) osalle ihmisistä elämän keskeisimpiä asioita.
Pulmana tässäkin on, että en nauti siitä - enhän nauti ylipäänsä juuri mistään. Teen vaan asioita, koska niistä on jotain hyötyä, koska niitä kuuluu tehdä tai koska pidän niitä jollain tavoin suotavina. Tulen kohtuullisesti toimeen, joten tuohon oravanpyörään olisi ihan hyvät saumat. Mutta miksi? 30-40 vuotta työtä ja kaikenlaisen roskan kantamista kaupasta kotiin, jonka jälkeen kuollaan kitumalla vanhainkodissa?
Vaihtoehtoja on. Voi alkaa vaikka reissata ympäri maailmaa hämmästelemässä toisen ihmisten takapihoja, linnoittautua kotiinsa pelaamaan tietokonepelejä tai jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Mutta eikö ole arvokkaampaa kuolla? Eikö se ole osoitus siitä, että pidät mieluummin kiinni omasta persoonastasi ja ihmisarvostasi kuin taivut olemaan sellainen joka sinun pitäisi olla jotta voisit nauttia tästä maailmasta?
Lähdin yökerhosta yksin kotiin joskus kahden maissa.
Kiimaisuus oli kadonnut jonnekin.
But all things move toward their end
All things move toward their end
Tekstit
Nyt on kyllä taas pakko avata sanainen arkkuni, vaikka viimeksikin se päätyi katastrofiin ja suureen idioottimaisuuden tunteeseen oman tyhmyytensä edessä.
VastaaPoistaEn vaan voi olla kommentoimatta kirjoitustasi,koska se vaan kertakaikkiaan ns. osui naulan kantaan. (Joku irvileuka varmaan toteausi jotain arkun kannesta ja nauloista tähän...)
Siis ongelmahan ei ole se, ettet nauttisi mistään, vaan ongelma on se, että olet liian älykäs tajutaksesi tämän elämän mielettömyyden ja turhuuden kaikessa karmeudessaan.
Olet tajunnut totuuden, ja hyvin epämiellyttävän sellaisen. Mielesi yrittää sitä vastaan jotenkin taistella keksimällä sijaistoimintoja, kuten panemisen, mutta sekään ei riitä piilottamaan rumaa totuutta kovin pitkään.
Ja oikeassa olet, ei mikään ihmissuhde myöskään tule loppupelissä riittämään täyttämään sitä tyhjää aukkoa, joka jää jäljelle, kun alkaa miettimään, että eikö tässä elämässä tosiaankaan ole muuta tarkoitusta kuin tuo yllä hyvin tiivistämäsi kuva-kollaasi, joka kertoo kaiken.
Ei ole. Ainakaan darvinistis-humanistisen (mitenkähän sekin oikeasti on edes mahdollista) ihmiskäsityksen mukaan. Eli vahvimmat selviää, ja heikot sortuu elon tiellä. Ja niitten heikompien PITÄÄKIN sortua, koska vain parhailla geeneillä on "oikeus" jalostua eteenpäin. Ja sitten se humanismi tulee puikkoihin siinä, että ne jotka kuitenkin onnistuvat nillittelemään hengissä jonkin aikaa niillä vähemmän voitokkailla geeneillä, niin heille pitäisi kuitenkin yrittää saada jotenkin "ihmisarvoista" elämää aikaiseksi. Mikä siis tässä yhteiskunnassa tarkoittaa sopivaa määrää (maksimoitua, mutta yhteiskunnan säätelemissä rajoissa) onnellisuutta. Onnellisuuden on vapaa kukin omalla kohdalla määrittelemään juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Kunhan se ei mukamas vahingoita toisia tai riko lakia.(määrätty yhteiskunnan lainsäädännön mukaan, mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuten esim. sikiöitä saa vahingoittaa, äidin onnellisuuden kustannuksella, mutta rottia pitää kohdella mahdollisimman inhimillisesti labrassa ja muuallakin).
Nyt siis ihmettelet, että miksi elämäsi tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä, kun darvinistisessa maailmankuvassa et ole selvästikään tätä voittaja-joukkoa, muttet ole keksinyt tuohon lässyn lässyn humanismiinkaan kovinkaan elämänintoa pysyvästi ylläpitävää ratkaisua. Eli asioita, mitkä tekisivät sinut lopullisesti ja pysyvästi onnellisiksi.(sehän siis on yksiselitteinen elämäntarkoitus jos länsimaiselta postmodernilta ihmiseltä kysytään).
Lose-lose tilanne siis, minkä olet jo älykkäänä ihmisenä tajunnutkin.
Itsehän olen näistä havaitsemistasi syistä kristitty, koska mielestäni tässä elämässä ei todellakaan ole mitään järkeä, ellei Jumalaa ole olemassa. Muuten minulla ei ole yhtikäs mitään. Ei niin mitään. Siksi en luovu Jeesuksesta. Mutta tuskinpa tämä sinua vakuuttaa raamattua lukemaan, mutta kerron nyt kuitenkin, että jo ennen sinua tai minua, joku on tämän saman eksistentialismin ongelman keksinyt.Nimittäin saarnaajan kirja ja Jobin kirja kertovat omaa tarinaansa tästä samasta ongelmasta.
Minä pyydän kuitenkin. Älä tee itsemurhaa. Jumala on olemassa, ja haluaa sinua auttaa.
Luin aikaisempia kirjoituksiasi ja huolestuin todella. Samalla totean tähän, että olen todellakin idiootti. Lisäsin äskeisellä kirjoituksellani vaan bensaa liekkeihin.
VastaaPoistaMutta olen silti tuota mieltä, joten en ala selittelemään että joo, kyllä tässä elämässä on mieltä jos vaan löytää sopivan työn ja puolison. Sillä tähän maailmaan mahtuu muutama ihminen, jotka eivät koskaan saaneet toteuttaa itseään työn tms. kautta, eivätkä myöskään saaneet sitä elämänsä rakkautta tai saaneet nähdä lastensa varttuvan. Tunnen niitä monia ja kuulun itsekin niihin.
Ja koska tämä elämä on juuri noin epäreilua kuin kuvailin, eikä tässä ole mitään loogisuutta jollain typerällä darvinis-ateistisella elämänkatsomuksella, olen tullut siihen lopputulokseen, että jos minulta viedää kaikki oikeudenmukaisuuden toivo, ei minua kovin pitkään tyydytä hedonististen tarpeitteni mukaan elämäminen. Pitkät 60 vuotta edessä, jos niinkin pitkään pitää elää.
Eli, mielestäni ainut rationaalinen toivo on se, että Jumala todellakin ON olemassa ja minä voin luottaa raamatun sanaan, kun Jeesus sanoo olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Ja että Hän antaa minulle tulevaisuuden ja toivon. Koska tällä epämääräisellä random-meiningillä ei kyllä ainakaan minulle ole kovin hyviä kortteja elämään tullut.
Tiedän, että tämä ei kuulosta vakuuttavalta, vaan säälittävältä ja todennäköisesti jopa raivostuttavalta,mutta näin itse ajattelen. Enkä halua valehdella, että kyllä joo, ilman Jumalaa elämä on loistavaa ja hyvää, ja kun vaan ajattelet positiivisesti, ja yrität, niin kyllä se siitä, kun sitten lopulta löydät sen sopivan kumppanin.
Jos nyt jätetään nämä eksistentialistiset ongelmat ja uskonto sikseen, niin toivoisin, että miettisit kuitenkin sitä, että mistä saisit apua itsellesi.
Sinä ihan selvästi olet vakavasti masentunut. Se seikka ei häviä itsestään mihinkään, yritit sitä vastaan omin voimin taistella kuinka paljon tahansa. Eikä Jumalaan uskominenkaan sitä miksikään muuta. Kyllä niitä vakavasti masentuneita uskoviakin on pilvin pimein ja yhtä itsemurha-alttiita silloin hekin, kuin kuka tahansa muukin vastaavassa tilassa.
Tarvitset siis ihan oikeasti ammattiapua. Masennus tai ahdistuneisuus ei ole mikään sellainen tila, jonka saa jotenkin itse ravisteltua harteiltaan. Sanoit aikaisemmassa blogissasi, että olit jo 7-vuotiaana hyvin ahdistunut. Se kertoo jo ihan riittävästi.
Ehkä juuri sen takia et tunnista omaa tilaasi, että olet elänyt siinä 7-vuotiaasta saakka. Pidät sitä normaalina, vaikkei se sitä ole.
Sinä olet jo itse aktiivisesti yrittänyt kääntää elämäsi suunnan, tehdä siitä onnellisempaa, parempaa, ties mitä. Nyt kun huomaat omien ponnistelujesi olevan hyödyttömiä, uskot itsemurhan olevan ainoa järkevä ratkaisu. Se ei ole sitä. Olet masentunut/ahdistunut ja se on sairaus. Siihen on olemassa hoitoa, jota sinun ehdottomasti tulisi hakea. Uskoit sitten Jumalaan tai et. Se ei sinun serotoniinin-eritykseen vaikuta, vaan aivosi vaan nyt sattuvat toimimaan niin. En halua hehkutella mitään ihmeparantumisia, koska silloin jokaisen pyörätuolissa olevan kristityn pitäisi automaattisesti parantua uskoon tullessaan. Usko Jeesukseen antaa tarkoituksen elämään ja myös iankaikkisuustoivon sekä uskon siihen, että oikeus koittaa lopulta, ja ne kärsimykset, jotka osakseni ovat tulleet, eivät ole tulleet sattumalta vaan Jumalalta, joka on hyvä. Mutta tämän maailman lainalaisuudet pysyvät voimassa kuitenkin. Jos sinulta puuttuu käsi uskon saatuasi, se puuttuu sinulta sen jälkeenkin.
Eli tarvitset ihan oikeasti hoitoa. Nyt eikä myöhemmin. Älä tee itsemurhaa. Sinun elämälläsi on tarkoitus, et ole syntynyt vanhemmillesi sattumalta, tai sen takia, että lopettaisit elämäsi.
Minä pyydän, mieti tätä näitä sanoja, jotka Jeesus sanoo sinullekin:
11 Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Jer 29:11
Hae apua. Nyt, eikä myöhemmin. Sinulla on oikeus siihen.
Valitettavasti en usko Jumalaan. Uskoisin mielelläni, mutta en näe tässä kaikessa kärsimyksessä ja pahuudessa mitään merkkejä suopeasta korkeammasta voimasta. Jos Jumala on olemassa ja hyvä, miksi elämämme on tällaista?
VastaaPoistaOn mahdollista, että erehdyn. Uskon kuitenkin, että jos erehdyn ja saan kerättyä riittävästi voimia itseni tappamiseksi, Jumala antaa minulle anteeksi. Olisi hyvin ankaraa tuomita sellainen ihminen, jonka tuskan kestokyky ylittyy ja joka päätyy vapauttamaan itsensä tästä tuskasta.
Kysyit aikaisempiin kommentteihini liittyen, miksi maailmassa on karsimysta ja miksi hyva Jumala sallii sitten elamamme olevan tallaista tuskaa. Kukaan ei pysty siihen tyhjentavasti vastaavaan, niin etta vastaus tyydyttaisi kulloistakin kysyjaa oman karsimyksensa suhteen. Mutta joitan vastauksia siihen on kylla olemassa. Suosittelen lukemaan mm. Leif Andersenin kirjan, Herra miksi nukut?
VastaaPoistaOleellisin syy karsimykseemme on perisynti, joka asuu jokaisessa ihmisessa syntymasta saakka. Se on ikaankuin korruptoiva kuollettava voima, joka saa meidat a) vihaamaan Jumalaa b) lahimmaisiamme c) itseamme ja tuhoamaan kaiken mihin koskemme, kuten luonnon. Eli olemme itse syyllisia laheistemme ja luonnon karsimykseen, silla useinmiten olemme ne saaneet omilla teoillamme aikaan, kun emme halua (emmeka edes pysty) Jumalan lakia, eli 10 kaskya noudattamaan jotta kaikilla olisi parempi olla.
Itse saamme omilla teoillamme haavoja itselllemme ja lahimmaisillemme aikaan. Kuinka muuten voisi selittaa, etta toiset nakevat nalkaa, vaikka samaan aikaan pystytaan lentelemaan kuuhun. Ei muuten kuin ihmisen pohjattomalla rakkaudettomuudella niin Jumalaa kuin lahimmaistaankin kohtaan. Se mita kuvittelemme rakkaudeksi miehen ja naisen valilla, on hyvin itsekas versio siita, mita se on alunperin tarkoitettu olemaan. Lahinna sita rakkautta saattaa olla vanhemman altruistinen rakkaus omaa lastaan kohtaan, mutta sekaan ei koskaan ole taydellista, koska emme vain siihen perisyntisyytemme takia kykene. Nykyaan se on muotoiltu sanaksi inhimillisyys, eraanlainen sallittu erehtyvaisyyden muoto. Sen on ihan sita samaa perisynnin turmellusta kuin ennenkin.
Ihminen ei siis luonnostaan todellakaan haluakaan uskoa Jumalaan, eika vapaaehtoisesti lahesty Jeesusta ilman ultimaattista hataa. (Perisynnin takia). Kukaan ei voisi koskaan pelastua, ellei Jeesus itse meita kadonneita lampaita lahtisi etsimaan ja kutsumaan puoleensa. Siksi luterilaisena voin vain neuvoa kayttamaan Jumalan ja uskon etsimiseen armonvalineita, eli kastetta, ehtoollista ja raamattua. Naista ensimmaisena raamattua.
Jos et lue tai kuule Jumalan sanaa (raamattua) mistaan, on turha kuvitella, etta usko loytyisi sinun omasta sydamestasi Jumalaa kohtaan jotenkin itsestaan. Ei tule tapahtumaan. Syntiinlankeemuksen jalkeen Aadamkin juoksi samantien pakoon Jumalaa pensaisiin piiloon, koska alkoi pelata Jumalan rangaistusta. Ei se suinkaan mennyt vapaaehtoisesti huutelemaan, etta missa olet Jeesus, antaisitko anteeksi, vaan kylla ensin piti Jumalan tulla kyselemaan Aatua. Sitten Jumala luki rangaistuksen, mutta antoi myos armon, syntien sovituksen, ja toivon. nain se menee tanakin paivana. Ihmiset piileksii ja Jeesus etsii ja kolkuttaa ovella.
Usein sen kolkutuksen pitaa olla jo maanjaristyksen luokkaa, ennenkuin ihminen sen oven suostuu avaamaan ja kysymaan, etta olisiko sinulla Jeesus apua tarjolla kun itse en enaa jaksa. Suurimman osan ajasta edes se maanjaristys tai taloin taydellinen tuhoutuminenkaan ei riita siihen, etta ihminen ottaisi sen avun vastaan, mita Jeesus tarjoaa. Sekun ei useinkaan ole sita, etta saisi sen talonsa takaisin vaan elaman, jota ei tiennyt kadottaneensa. Ihmiset suuttuvat sellaiseen avuntarjoajaan eivatka halua apua, mita eivat ymmarra tarvitsevansa.
Toinen syy karsimykseen on kuolema. Myos se astui maailmaan perisynnin takia.
VastaaPoistaKoska joudumme kuitenkin joskus kuolemaan, tavalla tai toisella, on myos luonto perisynnin takia sellainen, etta ihmisia kuolee tulvissa ja maanjaristyksissa, sairauksissa yms. katastrofeissa, mita pidetaan pahoina tapoina kuolla. Onko olemassa jotain erityisen hyvaa tapaa kuolla? Omassa sangyssa laheisten ymparilla? Elamasta kyllaansa saaneena? Kuinkahan moni on sellaisen kuoleman ikina nahnyt? Mina olen muutaman laheisen kuoleman nahnyt, ja ne molemmat olivat sitkeita eloonjaamiskamppailuita, rumia, pitkia ja kivuliaita. Niissa ei ollut mitaan kaunista vaan pelkkaa tuskaa. Toinen kuoli kristittyna toisesta en tieda.
Jos ihmisen kuitenkin pitaa kuolla jossain vaiheessa, niin eiko se se kuolevan yksilon kannalta loppujen lopuksi ole sama tapahtuuko se maanjaristyksessa vai sairasvuoteessa. Toisessa kuolema yllattaa (mika on sielun pelastumisen kannalta pahempi vaihtoehto jos ei ole kristitty) ja toisessa siihen ehtii valmistautua. Mutta lopputulos on sama. Loppu.
Ainoastaan laheisille se on raskaampaa, etta miten ihminen on kuollut. Vanhana vai lapsena, akkia vai valmistautuneena, oman kaden kautta vai sairauteen, katastrofissa vai luonnollisesti? Karsimys on siis myos suhteellista. Mutta jokatapauksessa kuolema aiheuttaa karsimysta, ja sekin on loppupelissa meidan omaa syytamme perisynnin takia, ei Jumalan. Hanhan on siihen antanut meille ratkaisun. Uhrannut oman poikansa meidan syntiemme (perisynnin) tahden, jotta meidan ei niista tarvitsisi kokea oikeudenmukaista ratkaisua helvetin tulessa vaan saisimme elaa ikuisesti paratiisissa. Silla kai Hyva Jumala on sitten myos oikeudenmukainen? Luonnon tuhoamisesta ja lahimmaisen vahingoittamisesta kuuluu rangaistus tulla maallisessakin oikeudessa. Eiko sitten taivaallisessa.
Itse en halua tuohon oikeudenkayntiin paatya vastaamaan teoistani, koska tulos olisi SYYLLINEN kaikkiin yllamainittuihin. Mieluummin anon syntejani anteeksi ja turvaan armoon ja Jeesuksen huolenpitoon.
Edelleen olen sita mielta, etta tassa elamassa ei ole mitaan jarkea juuri taman kurjuuden ja oman tuhovimmamme takia, ellei ole jotain toivoa paremmasta. Minulle se toivo paremmasta on Jeesus. Haluan luottaa tuohon raamatun sanaan, minka han on itse sanonut niin minulle kuin sinullekin. Usko on sita, etta vaikka toivoa ei ole, toivoo vaan, koska riippuu kiinni siina ainoassa toivossa, etta Jumala puhuu totta eika looperia.
11 Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Jer 29:11