Kuka vittu on Jenna?

Mainitsin aiemmin Jennan. Jenna on itse asiassa ainoa tyttö, jolta olen saanut tämän vuoden puolella pillua. Traagista, koomista tai tragikoomista - päättäkää te. Mutta kuka ihme on Jenna ja miten hän erehtyi antamaan minulle "sitä parasta"?

No, Jenna oli minulle aika poikkeuksellinen tyttö. Hän on nimittäin ensimmäinen ja ainoa nainen, jonka olen iskenyt baarista. En tosin tiedä iskinkö minä Jennan vai iskikö Jenna minut, mutta niin siinä kävi että löysimme toisemme. Juttuhan meni niin, että minä istuskelin baarissa - selvin päin, taas - ja näin tämän söpön tytön. Katselin häntä ja yllättäen, hänkin tuntui katselevan minua. Koska hän istui yksin, keräsin itseni, menin hänen viereensä istumaan ja aloitin jonkinlaisen keskustelun.

Pian tein sen klassisen 'kiedonpa käteni ympärillesi ja katson mitä tapahtuu'-liikkeen. Ja hän työnsi kielensä kurkkuuni. En vastustellut.

Myöhemmin illalla saatoin tytön bussille. Ei, emme päätyneet sänkyyn, mutta sovimme tapaamisesta seuraavana päivänä. Kiertelimme kaupungilla ja lopulta Jenna tahtoi viedä minut kotiinsa. Lienee selvää, mitä siitä seurasi. Se oli joka tapauksessa ihanaa ja Jenna oli muutenkin mukavan tuntuinen tyyppi, vaikka en voi väittää niin lyhyessä ajassa mitenkään rakastuneeni häneen. Joka tapauksessa ajattelin jo, että tästähän voisi syntyä jotain pitempiaikaistakin.

Tapasimme vielä muutaman kerran. Mielestäni meillä oli ihan mukavaa, mutta ilmeisesti se ei sitten lopulta riittänyt. Parin panon jälkeen minut siis dumpattiin ja syyn määrittely jäi tuossa aiemmassa viestissä todetulle "ei vaan nappaa"-asteelle.

Jennan jälkeen on sitten ollut vähän hiljaisempaa ja Jennastakin on jo useampi kuukausi aikaa. Mitäköhän Kelan tädit sanoisivat, jos hakisin penikselleni työttömyyseläkettä?

You sit around getting older
there's a joke here somewhere and it's on me
I'll shake this world off my shoulders
come on baby this laugh's on me

Nettitreffien kulku - kirjeenvaihtajamme raportoi

Kun ensi-ilta on tyrmäävä menestys, ei esitystä voi lopettaa. Siispä uutta matoa koukkuun nettideittien suhteen ja rohkeasti yrittämään. Kaikille meillehän on se oma pikku kulta tuolla jossakin ja sitten kun kohdataan niin elämä on yhtä vaaleanpunaista unelmaa aina lopputeksteihin saakka.

Tässä tarinassa kävi niin, että nainen pääsi yllättämään tekemällä aloitteen. Hän lähestyi minua viestillä, jota seurasi jokunen edestakainen sähköposti. Juttu luisti kohtuullisen hyvin ja pian nainen lähetti kuvansakin. Se oli mielestäni ihan söpö, joten muutaman viikon kirjoittelun jälkeen päädyin ehdottamaan tapaamista.

En tiedä miksi, mutta minulla oli jälleen aika huono tunne ennen treffejä. Ei jännittynyt vaan epäileväinen sen suhteen että näinköhän tästä tulee mitään. Ongelmani on, että aika harva nainen lopulta sytyttää minua oikein kunnolla. Vastaavasti blogia lukeneet varmaan ymmärtävät, että tällä persoonallisuudella minä puolestani sytytän aika harvan naisen oikein kunnolla. Joka tapauksessa siistit kuteet päälle ja muutoinkin valmistautuneena ajoissa paikalle.

Menimme syömään.

Ruoka oli hyvää, muu osuus ei. Tällä kertaa ulkonäkö ei ollut (minulle) ongelma, koska neiti oli luonnossa jopa selvästi viehättävämpi kuin valmiiksi nätissä kuvassa. Muuten mikään ei sitten oikein toiminut. Treffikumppani puhui, oli itsevarma ja eloisa. Minä olin hiljainen ja tyhmänoloinen, jotenkin puhekykyni menettänyt. Jos olisin tuntenut suurta kemiaa, olisin varmaan saanut itsestäni paljonkin enemmän irti. Nyt välillämme oli jännitettä suunnilleen saman verran kuin tyhjäksi käytetyn AAA-pariston napojen välillä.

Niinpä söimme pääruoan ja poistuimme omille teillemme. Ääneen asiaa ei tietenkään sanottu, mutta oli täysin selvää että vastapuoli oli minusta osapuilleen yhtä innostunut kuin minä hänestä. Jo paljon ennen "kiitti, oli kivaa"-tyyppisten kommenttien vaihtamista tiesin, että en tule enää koskaan kuulemaan tästä naisesta mitään. Se ei sinänsä ole suuri onnettomuus, koska vaikka nainen oli sinänsä kaikin puolin hieno ja miellyttävä, en usko että pystyisimme rakentamaan yhteistä elämää.

Erottuamme kruunasin illan osaltani mulkoilemalla säälittävästi jotain teinipissistä, saaden häneltä ja hänen kavereiltaan osakseni naurua ja ivallisia katseita. Luultavasti ihan ansaitusti. Loppujen lopuksihan minä olen likainen vanha mies, joka ei vaan kykene muodostamaan suhteita itseään vanhempien naisten kanssa. Eikä oikeastaan muidenkaan.

Kävelin kotiin. Sateessa. Yksin.

Tästä alkaa tulla tapa.

Vanhat toverit

Joskus aikaisemmin kaveripiiriini kuuluivat Mika, Pete ja Pera. Tunsimme kaikki toisemme ja pidimme tiiviisti yhteyttä. Jokainen näistä kolmesta oli omanlaisensa persoona. Mika oli sosiaalinen ja hauska kaveri, se joka aina kutsuttiin kaikkiin bileisiin. Hän tiesi aina mikä juttu on nyt trendikäs ja mikä ei, piti huolta tyylistään ja löysi oikeat sanat vaikuttaakseen coolilta.

Pete oli filosofinen ja mietteliäs kaveri. Hänessä sekoittuivat erikoisella tavalla poikamainen vintiömäisyys ja suuri syvällisyys. Pete oli boheemi ja jollain tavalla kaikkien niiden järjettömien normien yläpuolella joihin ihmiset itsensä kahlitsevat. Hänelle pahinkin spurgu oli aidosti ihmisenä yhtä arvokas kuin pintakiiltoisin teiniprinsessa. Varmaan usein arvokkaampikin, koska Pete katsoi enemmän ulkokuoren alla olevaa ihmistä kuin ulkokuorta.

Pera oli porukan hiljainen kaveri. Matemaattisesti lahjakas ja hyväntahtoinen suomalaisen perusjässikän oloinen tyyppi, joka ei koskaan oikein tuntunut pärjäävän sosiaalisissa tilanteissa. Hänestä puuttui kyky siihen turhaan paskanjauhantaan, jota sosiaalisuus paljolti on. Niinpä Pera olikin usein hiljaa ja seurasi tapahtumia ikään kuin sivusta. Hän oli kavereista se, jonka en uskoisi koskaan tekevän pahaa kärpäsellekään.

Aikaa kului.

Mikalla oli aina kysyntää naisten keskuudessa. Oli hän sinkkunakin joskus, mutta fakta on että Mika sai. Paljon. Huolimatta siitä, että hän ei ollut ulkonäöltään mielestäni mitenkään kummoinen jo mainittua trendikkyyttä huolimatta. Vaikka Mikassa oli paljon hauskoja puolia - muutoinhan emme olisi olleet ystäviä - hän oli myös röyhkeä ja narsistinen. Mika asetti aina itsensä ja omat tarpeensa etusijalle.

Petelle ja Peralle kävi huonommin. Kumpikin on reilusti päälle kahdenkympin. Tietääkseni molemmilla poikuus on yhä tallella. Elämää ovat värittäneet masennus ja muut ongelmat. Naiset eivät ota heihin kontaktia, eivätkä hekään osaa oikein lähestyä naisia. Ne harvat yritykset joita nämä kaverit ovat tehneet ovat lähes järjestään päättyneet kiusallisiin katastrofeihin. Heillä ei vain ole sitä sosiaalista silmää, joka Mikalla on.

Vuosia sitten istuin Mikan ja Peten kanssa kaljalla. Puhuimme Perasta, jonka elämä oli silloin - ja on yhä edelleen - huonolla tolalla. Sanoin, että olisi hyvä jos pyrkisimme pitämään Peraan yhteyttä, koska uskoin hänen olevan sen tarpeessa. Mika mietti hetken ja sanoi sitten että "Joo.. Mut sitä vapaa-aikaa ei kyl kauheesti ainakaan mul oo ja sit sitä mietti et mimmoses seuras sen vähän ajan haluu käyttää". Kaveristaan, jonka oli tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta.

Mikan kanssa olen virallisesti vielä väleissä, vaikka epävirallisesti - meillä on aina ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde - minun tekisi mieli leipoa häntä turpaan. Peteä ja Peraa en ole kyennyt heidän ongelmissaan auttamaan. Enhän kykene auttamaan edes itseäni. Yhteydenpito on harvennut satunnaisiksi soitteluiksi, pitäis joskus tavata, katellaan.

Miksi naiset valitsevat Mikan? Miksi elämä kohtelee niin julmasti Peten ja Peran kaltaisia, pohjimmiltaan äärettömän hyviä miehiä? Miksi naiset suhtautuvat heihin kuin halpaan makkaraan, mutta räpyttelevät silmiään Mikan kaltaisille vitut muista, kunhan mulla menee hyvin -tyypeille?

Tämä ei ole oikein.

Now the neighborhood's cracked and torn
The kids are grown up but their lives are worn
How can one little street
Swallow so many lives

Work is the bane of the drinking classes

Töissä 12,5 tuntia putkeen ja olo on sen mukainen. Pahinta on, että en saanut koko helvetin päivänä yhtään mitään aikaan. Koska työtehtävät ovat abstrakteja, joskus käy niin että vaivalloinenkin tehtävä osoittautuu lopulta hyödyttömäksi ja sen tulokset heitetään käytännössä roskiin. Viime aikoina näin on tuntunut tapahtuvan kohdallani yhä useammin.

Omituista on, että virallisesti työpäiväni on se normaali kahdeksan tuntia. Kukaan ei vaatinut minua jäämään ylitöihin, hitto vie, kukaan ei edes pyytänyt. Silti jäin, koska eräs tehtävä oli kesken. Ja kesken se jäikin, koska lopulta kaikki polut osoittautuivat umpikujiksi. Turhaa.

Jos olisin järkevä mies, osaisin suhtautua asioihin toisin. Palkka juoksisi ihan samalla tavalla, vaikka käyttäisin koko päivän käteen vetämiseen työpöydän ääressä. Siitä huolimatta en kestä lainkaan epäonnistumisia tai tilanteita, joissa kollega osoittautuu jollain tavalla etevämmäksi. Minun on oltava hyvä, mikä käytännössä kääntyy muotoon paras. Pelkään jatkuvasti olevani muiden silmissä epäpätevä tai typerä. Jos en koe saavani mitään hyödyllistä aikaan, masennun. Ja kuten todettua, viime aikoina kaikki ponnistelut tuntuvat valuvan hiekkaan...

Kaikkein hulluimman säväyksen tähän koko kuvioon tekee se, että minulla ei ole työpaikkaani minkäänlaista riippuvuussidosta. Jos minut erotettaisiin, olisi se todennäköisesti lähinnä helpotus. En ole taloudellisesti ahtaalla eikä minulla ole työtovereihini sen erikoisempaa tunnesidettä. Tilanteessa jossa kuolema tuntuu lähinnä vapauttavalta ajatukselta on täysin älytöntä välittää paskaakaan yhdestä keskinkertaisesta työpaikasta tai siitä, mitä siellä minusta ajatellaan.

En kuitenkaan tunnu voivan persoonani vinoumille mitään. Luultavasti en edes merkkaa ylityötunteja, koska en mielestäni saanut asioita aikaan edes kahdeksankaan tunnin edestä. Paljon muutaman lantin menettämistä pahempaa olisi että ihmiset saisivat tietää minun epäonnistuneen. Jälleen kerran.

Työ ihmisen
tuo tekijälleen
mielen niin iloisen