Omituista on, että virallisesti työpäiväni on se normaali kahdeksan tuntia. Kukaan ei vaatinut minua jäämään ylitöihin, hitto vie, kukaan ei edes pyytänyt. Silti jäin, koska eräs tehtävä oli kesken. Ja kesken se jäikin, koska lopulta kaikki polut osoittautuivat umpikujiksi. Turhaa.
Jos olisin järkevä mies, osaisin suhtautua asioihin toisin. Palkka juoksisi ihan samalla tavalla, vaikka käyttäisin koko päivän käteen vetämiseen työpöydän ääressä. Siitä huolimatta en kestä lainkaan epäonnistumisia tai tilanteita, joissa kollega osoittautuu jollain tavalla etevämmäksi. Minun on oltava hyvä, mikä käytännössä kääntyy muotoon paras. Pelkään jatkuvasti olevani muiden silmissä epäpätevä tai typerä. Jos en koe saavani mitään hyödyllistä aikaan, masennun. Ja kuten todettua, viime aikoina kaikki ponnistelut tuntuvat valuvan hiekkaan...
Kaikkein hulluimman säväyksen tähän koko kuvioon tekee se, että minulla ei ole työpaikkaani minkäänlaista riippuvuussidosta. Jos minut erotettaisiin, olisi se todennäköisesti lähinnä helpotus. En ole taloudellisesti ahtaalla eikä minulla ole työtovereihini sen erikoisempaa tunnesidettä. Tilanteessa jossa kuolema tuntuu lähinnä vapauttavalta ajatukselta on täysin älytöntä välittää paskaakaan yhdestä keskinkertaisesta työpaikasta tai siitä, mitä siellä minusta ajatellaan.
En kuitenkaan tunnu voivan persoonani vinoumille mitään. Luultavasti en edes merkkaa ylityötunteja, koska en mielestäni saanut asioita aikaan edes kahdeksankaan tunnin edestä. Paljon muutaman lantin menettämistä pahempaa olisi että ihmiset saisivat tietää minun epäonnistuneen. Jälleen kerran.
Työ ihmisen
tuo tekijälleen
mielen niin iloisen
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti