Vanhat toverit

Joskus aikaisemmin kaveripiiriini kuuluivat Mika, Pete ja Pera. Tunsimme kaikki toisemme ja pidimme tiiviisti yhteyttä. Jokainen näistä kolmesta oli omanlaisensa persoona. Mika oli sosiaalinen ja hauska kaveri, se joka aina kutsuttiin kaikkiin bileisiin. Hän tiesi aina mikä juttu on nyt trendikäs ja mikä ei, piti huolta tyylistään ja löysi oikeat sanat vaikuttaakseen coolilta.

Pete oli filosofinen ja mietteliäs kaveri. Hänessä sekoittuivat erikoisella tavalla poikamainen vintiömäisyys ja suuri syvällisyys. Pete oli boheemi ja jollain tavalla kaikkien niiden järjettömien normien yläpuolella joihin ihmiset itsensä kahlitsevat. Hänelle pahinkin spurgu oli aidosti ihmisenä yhtä arvokas kuin pintakiiltoisin teiniprinsessa. Varmaan usein arvokkaampikin, koska Pete katsoi enemmän ulkokuoren alla olevaa ihmistä kuin ulkokuorta.

Pera oli porukan hiljainen kaveri. Matemaattisesti lahjakas ja hyväntahtoinen suomalaisen perusjässikän oloinen tyyppi, joka ei koskaan oikein tuntunut pärjäävän sosiaalisissa tilanteissa. Hänestä puuttui kyky siihen turhaan paskanjauhantaan, jota sosiaalisuus paljolti on. Niinpä Pera olikin usein hiljaa ja seurasi tapahtumia ikään kuin sivusta. Hän oli kavereista se, jonka en uskoisi koskaan tekevän pahaa kärpäsellekään.

Aikaa kului.

Mikalla oli aina kysyntää naisten keskuudessa. Oli hän sinkkunakin joskus, mutta fakta on että Mika sai. Paljon. Huolimatta siitä, että hän ei ollut ulkonäöltään mielestäni mitenkään kummoinen jo mainittua trendikkyyttä huolimatta. Vaikka Mikassa oli paljon hauskoja puolia - muutoinhan emme olisi olleet ystäviä - hän oli myös röyhkeä ja narsistinen. Mika asetti aina itsensä ja omat tarpeensa etusijalle.

Petelle ja Peralle kävi huonommin. Kumpikin on reilusti päälle kahdenkympin. Tietääkseni molemmilla poikuus on yhä tallella. Elämää ovat värittäneet masennus ja muut ongelmat. Naiset eivät ota heihin kontaktia, eivätkä hekään osaa oikein lähestyä naisia. Ne harvat yritykset joita nämä kaverit ovat tehneet ovat lähes järjestään päättyneet kiusallisiin katastrofeihin. Heillä ei vain ole sitä sosiaalista silmää, joka Mikalla on.

Vuosia sitten istuin Mikan ja Peten kanssa kaljalla. Puhuimme Perasta, jonka elämä oli silloin - ja on yhä edelleen - huonolla tolalla. Sanoin, että olisi hyvä jos pyrkisimme pitämään Peraan yhteyttä, koska uskoin hänen olevan sen tarpeessa. Mika mietti hetken ja sanoi sitten että "Joo.. Mut sitä vapaa-aikaa ei kyl kauheesti ainakaan mul oo ja sit sitä mietti et mimmoses seuras sen vähän ajan haluu käyttää". Kaveristaan, jonka oli tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta.

Mikan kanssa olen virallisesti vielä väleissä, vaikka epävirallisesti - meillä on aina ollut jonkinlainen viha-rakkaussuhde - minun tekisi mieli leipoa häntä turpaan. Peteä ja Peraa en ole kyennyt heidän ongelmissaan auttamaan. Enhän kykene auttamaan edes itseäni. Yhteydenpito on harvennut satunnaisiksi soitteluiksi, pitäis joskus tavata, katellaan.

Miksi naiset valitsevat Mikan? Miksi elämä kohtelee niin julmasti Peten ja Peran kaltaisia, pohjimmiltaan äärettömän hyviä miehiä? Miksi naiset suhtautuvat heihin kuin halpaan makkaraan, mutta räpyttelevät silmiään Mikan kaltaisille vitut muista, kunhan mulla menee hyvin -tyypeille?

Tämä ei ole oikein.

Now the neighborhood's cracked and torn
The kids are grown up but their lives are worn
How can one little street
Swallow so many lives