Vielä jotain

En tiedä, onko minulla enää kovinkaan paljoa sanottavaa jäljellä.

Kävin viime viikonloppuna vielä ulkona, ilman mitään tuloksia tietenkin. Pakkanen pitää naiset kotosalla, eikä noiden kapakkareissujen saldo paremmallakaan säällä ole koskaan ollut kovin kummoinen. Pari hassua yhden illan juttua, joista ei mitään sen suurempaa poikinut. Hetken lämpö, jonka jälkeen sellainen "en-nyt-viitsi-sanoa-tätä-suoraan-mutta-ei-tavata-enää-ikinä"-asenne lyö toiselta osapuolelta vasten kasvoja.

Mielialalääkkeeni loppuivat, joten päätin lopettaa myös koko lääkityksen. Se ei ole tehnyt elämästäni miellyttävää - miksi siis jatkaa lääkkeiden syömistä? Nuo pillerit eivät ole kyenneet edes pitämään näitä itsetuhoisia ajatuksia kurissa, kuten blogia lukeneet ovat varmasti ehtineet huomata.

Tulin jutelleeksi tästä teemasta yhden eksäni kanssa pari päivää sitten. Asia ei vaikuttanut häntä pahemmin kiinnostavan, enkä ihmettele miksi. Hänellä on omakin elämänsä elettävänään. Seurustelimme joskus vähän aikaa, enkä osannut edes rakastaa häntä. Ei kai hänkään minua.

Niinpä keskustelu päättyi kuten sen pitäisikin päättyä, kysymykseen siitä miksi kerron hänelle tällaista nyt. Kaipa se on vain jonkinlaista epätoivoa, koittaa vielä tarrautua kiinni johonkin illuusioon. Kyllä se tästä, yritä vaan, asiat muuttuu parempaan päin...

Pitäisi löytää sisältään se voima tehdä viimeinkin niitä ratkaisuja. Miehet toimivat näin, eivät vingu loputtomiin blogeissa asioistaan.

Up yours!

Masturbointi oli joskus varhaisteininä tosi jännää puuhaa. Silloin alapäässä alkoi tapahtua jo kun näki jonkun pikkutuhman tissikuvan. Nykyäänhän katselen lähinnä sadomasolesbopornoa, koska kevyempi tavara ei jaksa enää kauheasti kiinnostaa. Omituista, että perinteinen seksi silti maittaa - tai ainakin maittoi silloin monta kuukautta sitten, kun viimeksi sitä sain.

Joka tapauksessa, joskus nuorempana tajusin että käteen vetäessäänhän voisi hyvin työntää perseeseensäkin jotain. Kaikki uusi ja ihmeellinenhän tekee seksistä aina paljon mielenkiintoisempaa. No, testailin sitten tuota jonkin aikaa. Ei se mitenkään erikoisen hyvältä tuntunut, mutta kaikessa vähän perverssissä on tietysti aina oma viehätyksensä.

Lopetin kyseisen harrastuksen siinä vaiheessa kun se alkoi muodostaa identiteettikriisiä. Siitä huolimatta että fantasiat pysyivät heteropuolella niin homojen hommaltahan tuollainen tuntui. Näistä yhä jatkuvista identiteettikriiseistänihän olen kirjoittanut tänne aiemminkin.

Nyt sitten vuosien ja taas vuosien jälkeen sain inspiraation kokeilla tuota uudestaan. Niinpä viimeksi runkatessani tein näin. Itse esine oli kohtuullisen kokoinen, sellaisen pienikokoisen taskulampun luokkaa.

Kokemus ei ollut kehuttava.

Liukastusaineesta huolimatta totesin homman kivuliaaksi ja epämiellyttäväksi. Eikä se oikeastaan tunnu juuri miltään. Varmaan eturauhasta stimuloimaan itsensä kouluttanut anaalimaestro osaa repiä tuostakin irti kunnolla huvia, mutta yleisesti ottaen en voi tuon tapahtuman perusteella suositella tunkemaan kamaa kakkoseen.

... ja mikäköhän tämänkin kirjoituksen punainen lanka sitten oli? Ehkä se, että olen aika degeneroitunut perverssi enkä silti saa oikein mistään mitään irti?

Danse macabre

Kaiken tämän itsetuhoisuuden keskellä olen aloitellut uutta harrastusta. Nimittäin tanssimista. Joku vanha setä sanoi joskus, että "Jos teet kaiken kuten aina ennenkin, tulet saamaan sitä samaa mitä olet aina ennenkin saanut.". Olen siis ryhtynyt ramppaamaan eräässä keskustan tanssikoulussa. Paikalla on säännöllisesti pari nuorta miestä, iso kasa tyttöjä ja minä.

Luultavasti kaikille ko. paikan toimijoille on kiusallisen selvää, miksi käyn siellä. Seuraavalle tunnille mennessäni voisin hyvin kirjoittaa tussilla otsaani "moi, mä tuun tänne katteleen tyttöjä ku en muualla niitä näe, ex ookki säälittävää???". Kukaan tuskin reagoisi asiaan, koska näkeehän sen jo muutenkin koko olemuksesta.

Itse tanssiminen ei erikoisemmin kiinnosta, vaikka liikuntaahan se on siinä missä muukin. Vähän naurettavaltahan se tuntuu kun ei yksikään liike jää päähän ja onhan tanssiminen nyt miehelle hieman feminiinisen hintahtavan naurettavaa puuhaa, mutta hiki tulee ja kaipa kehnohko vartalonhallintakin paranee.

Arvaatte varmaan, että kukaan paikan naisista EI ole puhunut minulle, enkä minkään ole puhunut heille. Helvetti, jos tällainen likainen setä alkaisi vielä jotain keskustelua aloittelemaan niin nehän juoksisi ja lujaa. No, pari vuotta nuoremmista neideistä sentään vain kyse, mutta silti.

En itsekään oikein osaa sanoa, mikä juttu tämä nyt on. Tuskin tuolta sitä naisystävää löytyy ja vaikka löytyisikin, tuskin se elämäni lukuisia vinoutumia korjaa. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni tehdä jotain?

I asked her, 'What do you think of the new album.'
She goes, 'I'm terrified.'
I said, 'What are you terrified of?'
She replies, 'Don't you understand? He means it.'
And I go, 'No, he doesn't mean it - it's art.'
And guess what? He fucking meant it.

Kuolema vastaan kiima

Kävin eilen ulkona. Olen outo mies - vain kiima voittaa haluni kuolla. Jos olen kiimainen, en ajattele itsemurhaa. Jos en ole kiimainen, ajattelen asiaa taukoamatta, ainakin tällä hetkellä. Parin viime päivän aikana mielessäni pyörivät naiset, joten mielialanikin oli korkeampi.

Yökerhossa oli tietenkin paljon hyvännäköisiä nuoria naisia, jotka hymyilevät toisilleen ja kovalla itsetunnolla varustettuna tönivät enimmän osan miehistä pois. Sain itsekin osakseni ilkeitä katseita, niitä yäh, mitä toikin kummajainen tossa yrittää pokaa mua, menis jo pois-tyyppisiä. Hauskaa oli se, että nuo katseet tulivat sellaisilta tytöiltä, jotka eivät kiinnostaneet minua paskankaan vertaa. En yrittänyt ketään, eikä kukaan yrittänyt minua.

Mietin muita asioita. Lähinnä sitä, millaisessa tilanteessa tässä mennään.

Naiset

Olen yksin, eikä se tilanne näytä korjaantuvan. Tällaisena en kelpaa monelle, eivätkä omat kriteerini ole niin löysät että voisin itse kelpuuttaa kenet tahansa. Jos toinen ei herätä minkäänlaista halua, ei suhteella ole mitään toivoa. Tämä havainto onkin osapuilleen ainoa tekijä, joka heikentää katkeruuttani ja vihaani kauniita naisia kohtaan.

Ja vaikka tämä yksinäisyyteni korjaantuisikin, niin muutama lukija onkin jo (varmasti aivan aiheellisesti) ehtinyt todeta, ettei pelkkä seurustelusuhde muuttaisi elämääni onnelliseksi kuin taikaiskusta.

Ikä

Jos käytte yökerhoissa, tiedätte että siellä pyörii sellaisia 30-40 -vuotiaita irstaita miehiä. Heidän yksinäisen elämänsä ainoa unelma on, että joku isosiskon papereilla baariin päässyt 16-kesäinen juo itsensä niin humalaan että sitä pääsisi vähän polkemaan. Koska moiseen vaadittava humalatila on jo aika tolkuton ja koska polkijoita on tarjolla ihan riittävästi, arvioisin että nämä äijät saavat noin kerran tuhatta baarissakäyntikertaansa kohti.

Minusta on hyvää vauhtia tulossa tuollainen. Miksi haluaisin olla onneton ja yksinäinen keski-ikäinen? Mitä tarjottavaa sillä minulle on? Pokailen viisikymppisiä tätejä? Niin säälittävää kuin se onkin, lähinnä nättien naisten huomio tekee minut onnelliseksi. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Elämä

Miksi jatkaa sitä? Yhden käden sormilla laskettavat läheiseni varmaankin kärsisivät jos tappaisin itseni, mutta suurin osa muista luultavasti ohittaisi asian olankohautuksella. Jännää kun jotain tapahtuu, mutta viikon päästä koko juttu on jo vähän menneen talven lumia. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole korvaamaton.

Tänne voisi jäädä tietysti keräämään kaikenlaista paskaa. Ostella kivoja vaatteita, uusimpia elektroniikkaleluja, miesten tuoksuja ja kauniita autoja. Olen ollut havaitsevinani, että tämä kuvio on suurelle (suurimmalle?) osalle ihmisistä elämän keskeisimpiä asioita.

Pulmana tässäkin on, että en nauti siitä - enhän nauti ylipäänsä juuri mistään. Teen vaan asioita, koska niistä on jotain hyötyä, koska niitä kuuluu tehdä tai koska pidän niitä jollain tavoin suotavina. Tulen kohtuullisesti toimeen, joten tuohon oravanpyörään olisi ihan hyvät saumat. Mutta miksi? 30-40 vuotta työtä ja kaikenlaisen roskan kantamista kaupasta kotiin, jonka jälkeen kuollaan kitumalla vanhainkodissa?

Vaihtoehtoja on. Voi alkaa vaikka reissata ympäri maailmaa hämmästelemässä toisen ihmisten takapihoja, linnoittautua kotiinsa pelaamaan tietokonepelejä tai jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Mutta eikö ole arvokkaampaa kuolla? Eikö se ole osoitus siitä, että pidät mieluummin kiinni omasta persoonastasi ja ihmisarvostasi kuin taivut olemaan sellainen joka sinun pitäisi olla jotta voisit nauttia tästä maailmasta?

Lähdin yökerhosta yksin kotiin joskus kahden maissa.

Kiimaisuus oli kadonnut jonnekin.

But all things move toward their end
All things move toward their end

Peliliikkeitä ja pohdintaa

Teppo M suositteli pitämään varalla kylmää valkoviiniä siltä varalta, että jatkoille saa mukaan naisseuraa.

Join omani kirjoittaessani testamenttiani ja hoitotestamenttiani. Muita juojia ei ole kuulunut niin pitkään aikaan, että pelkään tuon menevän hiljalleen pilalle. No, kävihän täällä se yksi, jota panin ja joka ei sen jälkeen halunnut kuulla minusta mitään. Mutta ei sille valkoviini kelvannut.

Pari viikkoa sitten tuli repäistyä naisrintamalla. Huomasin ruokalassa yksinäisen, kivannäköisen tytön. Tein sitten faux pasin; menin tarjottimeni kanssa tytön viereen ja pyysin lupaa istua. Sitten rupesin selittämään mimmille kaikenlaista paskaa. Normaali ihminenhän ei tuollaista tee, mutta minulla ei enää ole hirveästi menetettävää..

No, se meni ihan hyvin, tultiin mukavasti juttuun. Lopulta annoin hänelle jollain tekosyyllä puhelinnumeroni, jonka tyttö otti ja antoi sitten omansa. Ihan hyvä tulos sinänsä - kahta naista olen yrittänyt ruokatunnilla lähestyä ja jo onnisti. Se toinenkaan ei ollut kohtaamisena mikään katastrofi, vaan (oman ilmoituksensa mukaan) jo varattu tapaus.

Kelataan siitä sitten pari päivää eteenpäin, niin tilanne on ennalta-arvattava. Eli vaihdetaan tekstiviesti tai kaksi, joissa selviää että "tosi kiva kun tulit jutteleen, mut en etsi nyt muita kuin kavereita" (lue: olet ruma/muuten vastenmielinen).

No, ihan sama. Pitäisi muutenkin keskittyä siihen, että saisi tämän itsari-projektin liikahtamaan eteenpäin. Sitähän se Sodinikin kirjoitti, "I need to realize the details of what I never accomplished in life and to be convinced the future is merely a continuation of the past - WHICH IT ALWAYS has been."

Pelkään, että tälläkin kerralla kaikki jää puolitiehen ja jatkan tätä turhaa kärsimistä. Koko päivän mieliala on ollut sopivan alhaalla, nyt se taas nousee. Perkele.

Well, we're doin' mighty fine, I do suppose,
In our streak of lightnin' cars and fancy clothes,
But just so we're reminded of the ones who are held back,
Up front there ought 'a be a Man In Black.