Con Lengua

Perjantaina oli taas vuorossa väkivaltainen tiedustelu kaupungin yöelämään. Noudatin tutuksi tullutta taktiikkaa. Hakeuduin sopivan oloiseen paikkaan ja nökötin pöydässä nättejä tyttöjä tiiraillen. Kun tanssilattia täyttyi, hivuttauduin sinne nöyryyttämään itseäni. Sain aluksi jälleen lähinnä paskaa niskaani, kunnes jotain omituista tapahtui.

Jostain tungoksen keskeltä minua lähestyi erittäin kaunis nuori blondi.

Tanssin.

Ei se mua ole tulossa pokaamaan.

Blondi asettui tanssimaan lähelleni ja katseli minua samalla aseistariisuvan söpösti. Hän hakeutui hiljalleen yhä lähemmäs. Tytön kaverit katselivat meitä virnuillen ja tönivät pariin otteeseen häntä minua kohti.

Helvetti.

Siirryin lähemmäs. Koska tässä uskaltaa koskea? Ja mihin? Ennen kaikkea, onko tuo tyttö hullu, humalassa vai sekä että? Etäisyys välillämme väheni yhä. Vein kasvoni lähemmäs hänen kasvojaan. Sitten suutelimme, ilman että sanaakaan olisi sanottu. Tyttö liikutti lantiotaan minua vasten tavalla, jonka kuvailemiseen ilmaisu 'erittäin miellyttävä' on yhtä riittämätön kuin 9-senttinen kondomi keskimääräiselle afroamerikkalaiselle miehelle.

Jonkin ajan kuluttua hakeuduimme tanssilattialta rauhallisempaan paikkaan. Emme valitettavasti kuitenkaan kämpilleni, vaikka sitä varovaisesti ehdotinkin. Päädyimme istumaan baarissa, suutelemaan toisiamme ja juttelemaan sitä sun tätä. Osaatte varmaan arvata, miten hyvältä tuntui kaiken tämän jälkeen pitää kainalossaan uskomattoman söpöä naista jonka kanssa syntyi jonkinlainen kemia niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Korjataan edellistä - ei, ette te osaa.

Hieno ilta. Sitten tuli esille kiusallinen seikka. Tyttö oli hyvin nuori ja minä.. no, minä en ole.

Tiedät varmaan, millaista on lentää polkupyörän tangon ylitse sopivan ajovirheen jälkeen. Yllättävän pitkältä tuntuvan hetken ajan tajuaa, että peli on auttamatta menetetty; kuljettajasta on tullut matkustaja. Tajuaa senkin, että kohta sattuu. Mutta vielä ei satu, eikä todellisuus välttämättä ole vakio. Ehkä maanpinta on muuttunut vaahtomuoviksi tai olet huomaamattasi oppinut lentämään.

Tai sitten saat kohta asfaltti-ihottumaa, poju.

Ja näinhän siinä kävi. Seuraavana päivänä ehdotin, että tavattaisiin uudelleen. Vaahtomuovi-metamorfoosi oli jäänyt tapahtumatta ja sain odotetun vastauksen - ei, ikäero on liian suuri. Kohteliaisuussyistä tähän pilleriin oli lisätty tavanomainen sokerikuorrutus juuri päättyneestä suhteesta ja sen jälkikuohuista. Sillä ei hämättäisi edes naapurin alkoholisoitunutta kirahvia.

Olisi mahtavaa raivota elämän epäoikeudenmukaisuutta, syyttää tyttöä pinnalliseksi huoraksi - ei, syyttää kaikkia naisia pinnallisiksi huoriksi - ja osoittaa induktiotodistuksella kuinka hänen velvollisuutensa olisi ollut pyrkiä rakentamaan seurustelusuhdetta kanssani. Siinä ei kuitenkaan olisi järkeä.

En ole erikoisen kiinnostunut selvästi itseäni vanhemmista naisista. Miksi siis minua selvästi nuorempien tyttöjen pitäisi olla kiinnostuneita minusta? Fakta on, että olen vain ajautunut ulos siitä aikaikkunasta josta tuollaisia tyttöjä voidaan pokata. Hänen kaltaisensa viehättävät nuoret naiset ovat minulle saavuttamattomissa, enkä ikinä enää pysty tuota asiantilaa miksikään muuttamaan.

Mutta jos hyväksyn kaiken tämän, miksi helvetissä minusta sitten tuntuu nyt niin pahalta? Jos oletetaan että olen elänyt elinajanodotteestani noin kolmanneksen, mistä tulee läpitunkeva tunne siitä että elämäni on oikeastaan jo ohi?

Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen