Memento mori

Mietin tänään töissä koko aamupäivän itsemurhaa. Työkaveri kysyi lounastauolla vaivaako minua jokin. Valehtelin, että päätäni särkee.

Omituista miten nopeasti tilanteet kärjistyvät. Vielä viikko sitten olin ihan OK, jossain määrin loppuunajettu, kuitenkin toimintakykyinen. Nyt en enää ole varma siitä, kykenenkö huomenna menemään työpaikalle. Harrastukset ja ystävien tapaaminen ovat lähestulkoon mahdottomuuksia.

Uskotko kohtaloon? Minusta tuntuu siltä, että elämäni kulkee kohti jonkinlaista traagista loppunäytöstä, enkä voi estää sitä riippumatta siitä mitä teen. Olen sika rännissä, ränni päättyy teurastamon portille. Ponnistelen, jotta elämästäni tulisi parempaa, mutta ponnistelut valuvat hiekkaan. Kohtaloaan ei voi paeta.

Jos tämä olisi hyvä blogi tai elämäni hyvä elokuva, tappaisin itseni tänä iltana. Valitettavasti näin ei ole. En tapa itseäni, ei minussa ole tarpeeksi miestä siihen. Se olisi tyly temppu lähisukulaisilleni, joilla on omiakin ongelmia murehdittavana. Eikä se tunnu oikealta ratkaisulta. On jäätävä tänne, tultava vanhaksi ja sairaaksi, katseltava toisen onnea ja kärsittävä. Ehkä itsesuojeluvaisto vaatii sitä, en tiedä.

Kaksi tilannetta elämäni varrelta nousee jostain syystä vastustamattomasti mieleeni. Ensimmäinen muistikuva on niiltä ajoilta, kun olin vielä pieni lapsi. Istuin vanhempieni auton takapenkillä ja mietin kuinka paljon kärsimystä ja pahoinvointia ihmiset ympäri maailmaa joutuvat kokemaan. Muistan toivoneeni, että voisin kärsiä sen kaiken itse, niin ettei muiden tarvitsisi.

En tiedä, miksi tuo muisto on jäänyt mieleeni niin vahvasti. Vielä vähemmän voin ymmärtää, mikä ihme saa vaahtosammuttimen ajattelemaan tuollaisia. Joskus, kun irrationaalisuus saa vallan, ajattelen että toiveeni on täytetty ja olen saanut niin paljon kärsimystä kuin vaan suinkin jaksan kantaa. Se olisi kaunis ja jalo asia, sillä silloin kaikella tällä paskalla olisi tarkoitus. Pelkään kuitenkin pahoin, että näin ei ole.

Entä se toinen tilanne sitten? Se liittyy siihen ensimmäiseen naiseen, eli Hannaan. Istuin hänen kanssaan joskus sohvalla ja keskustelimme suhteestamme. Sanoin hänelle, etten tiedä, mitä meidän kannattaa tehdä, sillä en ole varma voinko ylipäänsä koskaan olla onnellinen. Hän itki, mikä oli kauniisti tehty. En kuitenkaan yrittänyt itkettää häntä, vaan miettiä sitä millaiset mahdollisuudet minulla realistisesti on onnelliseen elämään.

Pitkään tietysti uskoin siihen kliseeseen että asiat järjestyvät. Minulla ei ole naista, mutta jostain kulman takaa tulee kyllä se ihana prinsessa, jonka kanssa on hyvä olla. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta, mutta nämä tunteet menevät ohi. Elämä paranee.

Jossain vaiheessa silmät sitten avautuvat. Muistaa, miten ahdistunut oli ennen ensimmäisen luokan alkua ja kuinka ahdistunut oli kun se sitten lopulta alkoi. Kuinka koko koulutaival oli oikeastaan yhtä tuskaa, kuinka mietit viidennellä luokalla työntäväsi keittiöveitsen vatsastasi läpi, jos sinulla olisi vain tarpeeksi sisua. Kuinka asiat ovat siitä asti olleet vain pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi. Kuinka se prinsessa osoittautui pelkäksi haavekuvaksi.

Tick tock, aika kuluu. Nuoruus on eletty, pian olet jo vanha. Hyväksy totuus, et saa päätäsi kasaan. Voit esittää muille, että kaikki on OK - hetken ajan kaikki voi jopa ollakin OK. Mutta se ei kestä. Lyijystä ei saa kultaa, sitä mikä on ennalta määrätty ei voi muuttaa. Tyydy osaasi, hyväksy yksinäisyys, hyväksy kärsimys, hyväksy hulluus. Naura, Pajatso!

Koska julkisivuja on pidettävä yllä, otan 4mg Diapamia ja lähden hoitamaan velvollisuuksiani. Mieltäni lämmittää edelleen viime yö, jolloin näin unta nätistä tytöstä, joka tuntui välittävän minusta, edes vähän. Sen lähemmäs onnea en pääse, mutta hetki valheellistakin hyvänolontunnetta riittää. Sen on pakko.

Got to find my destiny
before it gets too late