Miksi minulla ei ole naista

Hitto, että oot kiinnostava tapaus. Missä sulla mättää, ujoudessa vai ulkonäössä, kun ei tuommoinen persoona tyttöä itselleen ole saanut.

Ihmisten käymissä sameissa ja turhanpäiväisissä keskusteluissa käy joskus niin, että jokin lausahdus leikkaa lävitse kaiken sen turhanpäiväisen paskan jota toisillemme syötämme. Koen tuon 20.7 julkaisemaani kirjoitukseen lähetetyn kommentin, kaikessa yksinkertaisuudessaankin, juuri tällaiseksi teräväksi havainnoksi.

Miksi helvetissä minä olen yksin? Miksi naissuhteeni kaatuvat omaan mahdottomuuteensa aivan samalla tavalla kuin heikko vuorovaikutus väistämättä hajottaa atomin? Miksi Aurinko kiertää Maata? En tiedä, mutta voin yrittää rakentaa jonkinlaisen teorian.

Puututaan ensin kommentoijan suoraan mainitsemiin tekijöihin. Ulkonäköni ei tietenkään ole sellainen, joka saisi tyttöjen pikkuhousut kostumaan sadan metrin säteellä. On kuitenkin hämmentävän vaikeaa arvioida, miten kaukana ideaaliulkonäöstä lopulta on. Todennäköisesti olen kasvonpiirteiltäni jollain tavalla keskinkertaista hiukan luotaantyöntävämpi. Myös hintelä ruumiinrakenteeni vaikuttaa luultavasti asiaan, sillä naiset tunnetusti pitävät lihaksikkaita miehiä kiihottavampina.

Entä se ujous sitten? No, olen huono pokaamaan ihmisiä suoraan. Pokaamisen yrittäminen on tilanne, jossa ottaa suuren riskin kasvojensa menettämisestä. Vaikka en siis ole sellainen kaveri joka ei seurassa puolta sanaa sano, en myöskään juuri uskalla härskisti yrittää vietellä naisia sänkyyn. En esimerkiksi baariin mennessäni kovinkaan aktiivisesti lähesty vastakkaista sukupuolta, koska havaitsen miten he reagoivat läheisyyteeni esimerkiksi tanssilattialla. Jos vastapuoleen ei saa katsekontaktia, keskustelun yrittäminen on kuin rynnäköinti niityn yli jo kaivautumaan ehtineen vihollisen kimppuun - siitä seuraa vain verta ja valitusta.

Osittain arvoituksen ratkaisu voi siis löytyä yllä mainituista tekijöistä. Kiinnostava vasta-argumentti kuitenkin jää leijumaan ilmaan. Jos olen niin ujo ja ruma, miksi olen saanut elämäni aikana pillua neljältä naiselta? Vaikka olenkin siis ehkä ujo ja ruma, en ole näissä ominaisuuksissa niin kaukana optimialueelta että kaikki hylsyttäisivät minut. Miksi en siis elä onnellisessa seurustelusuhteessa jonkun tämän nelikon jäsenen kanssa?

(Sivuhuomautus: Tarkkaavainen lukija huomaa, että puhun nyt neljästä naisesta, kun blogissani olen maininnut vasta kaksi. Kärsivällisyyttä. Asiat paljastuvat aikanaan.)

Vastausta tähän kysymykseen pitäisi oikeastaan kysyä näiltä naisilta. Luulen, että asia riippuu sekä siitä millainen ihminen olen sisäisesti että siitä miten tämä luonteeni vaikuttaa näihin naisiin. Suureen arvontahattuun piilottamistani paperilapuista tulin tänä iltana poimineeksi nämä syyt:

Emotionaalinen epävakaus: "Damaged goods! Do not accept, do not accept." Harva nainen yksinkertaisesti jaksaa pidempään sellaista miestä, joka ajoittain vajoaa edellisessä kirjoituksessani kuvailemieni kaltaisiin tunnetiloihin. Jokainen meistä tarvitsee joskus haudankaivajan palveluksia, mutta kuka haluaa haudankaivajan saman katon alle asumaan?

Putoan hankalaan lohkoon, koska olen riittävän synkkä karkoittaakseni normaalit naiset, mutta en tarpeeksi synkkä vedotakseni goottityttöihin. Lisäksi psyykkiset ongelmani ovat naismaisesti kääntyneet lähinnä sisäänpäin. Hajotessani siis muutun lähinnä toimintakyvyttömäksi ja synkäksi, enkä mene miehekkään kiihottavasti pistämään jengiä pataan ja rikkomaan kapakan sisustusta.

Eräs ex-naiseni summasi tämän asian hyvin sanomalla jotain sensuuntaista, että hän tarvitsee miehen joka näkee että elämällä on jotain hyvää tarjottavaa ja luottaa siihen että tulevaisuuteen kannattaa uskoa. Hän oli varmaankin oikeassa.

En juuri tunne positiivisia tunteita: Ozzy, tuo vanha kamaveikko, kiteytti joskus hyvin

I need someone to show me
The things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness
I must be blind

Make a joke and I will sigh
And you will laugh and I will cry
Happiness I cannot feel
And love to me is so unreal

Rehellinen kirjallisuuskriitikko sanoisi nyt, että toistan tässä vain sitä, mistä jo äsken kirjoitin. Tavallaan kyllä, mutta kun äsken puhuin siitä miten persoonallisuuteni karkoittaa naisia, nyt puhun siitä miten ne Pavlovin koiraa parisuhteeseen motivoivat tekijät jollain tavalla puuttuvat minusta. Harva nainen pystyy lopulta todellakin sytyttämään minussa jotain ja koskettamaan minua tunnetasolla syvemmältä. Itse asiassa laskisin kohdanneeni näitä tasan kolme, kaksi heistä ala-asteella. Kolmas oli se nainen, jonka kanssa poikuuteni meni.

Haluaisin osata rakastua, haluaisin osata nauttia elämästä, haluaisin olla erilainen ihminen. Mutta en osaa. Tätä ei kuitenkaan kannata käsittää täysin väärin. Tietysti olen joskus iloinen. Mitä seksiin tulee, siitä kaiken oleellisen kertovat ex-naiseni sanat "sä olet niin helppo". Kaikissa parisuhteissani olen aina vähän aikaa tytön vieressä makailtuani tullut siihen lopputulokseen, että nyt olis kiva panna.

Miten vitussa siis voin kirjoittaa, että "vain harva nainen sytyttää minut" ja että "en osaa nauttia elämästä"? No, nuo positiiviset tunteet ovat aina jollain tavalla laimeita varjoja niihin negatiivisiin tunteisiin verrattuna. Seksin harrastaminen nätin tytön kanssa voi olla kivaa ja sillä hetkellä sitä saattaa haluta enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta sellainen syvempi tunne, rakastuminen ja toisesta ihmisestä aidosti välittäminen, onnistuu minulta huonosti. Samoin ilon koen sellaisena hetkellisenä asiana, joka peittää alleen normaalitilan eli kärsimyksen. Voin kokea hetkellistä iloa, mutta en voi kokea onnellisuutta.

Yhteenvetona siis kanssani seurustelu on tylsää. Tarjoan sille toiselle osapuolelle vain tuskallista, harmaata arkea. Ihmiset haluavat elämyksiä, kivoja kokemuksia, nautintoja, pirteyttä, onnellisuutta, mukavia yllätyksiä. Minulla on tarjottavana kylmää kaurapuuroa, hitaasti kuolevia kyläpahasia ja hymytöntä työntekoa. Ei kauppoja!

Morale was high. Herodotus wrote that when Dienekes, a Spartan soldier, was informed that Persian arrows blotted out the sun, he remarked with characteristically laconic prose, "So much the better, we shall fight in the shade."