Jos et sä soita...

Kävin tänään urheiluliikkeessä ostamassa uudet nappulakengät. OK, tarvitsin sellaiset, mutta varsinainen motivaationi oli toinen. Halusin nimittäin kokeilla, onko minussa kunnon pelimiestä - uskallanko täysin härskisti yrittää iskeä asiakaspalvelutehtävissä olevan naisen?

Valitsin siis sellaisen liikkeen, jossa oli sopivan söpö naismyyjä ja ryhdyin toimeen. Tai pikemminkin, panin suunnitelman täytäntöön. Koska olen sisimmässäni ujo ja arka pelkuri, ymmärsin jo huomattavan paljon etukäteen ettei improvisointi tule tuottamaan muuta kuin ahdistunutta muminaa. Niinpä mietin repliikit valmiiksi; miten avaan dialogin ja kuinka johdattelen sitä oikeaan suuntaan. Yritin varautua myös yllättäviin vaihtoehtoihin, sillä von Moltken sanoin "Yksikään taistelusuunnitelma ei selviydy kosketuksesta viholliseen".

Siispä varsinaiseen tilanteeseen. En ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa, joten olin tietysti helvetin jännittynyt. Yritin kuitenkin ottaa mahdollisimman itsevarman ja jopa hieman ylimielisenkin asenteen, sillä naiset kuulemma pitävät sellaisesta - seikka, jonka olen itsekin huomannut. Katselin kenkiä hetken ja menin sitten tytön luokse. Dialogimme kulki suunnilleen seuraavasti:

- "Hei, mä olen Naiseton. Mikäs sun nimi on?"
- "Mäen Anna"
- "Mä etsin nappulakenkiä, voisitsä vähän auttaa noiden kanssa?"

Siinä sitten sovitettiin niitä nappiksia. Lopulta päädyin ostamaan yhdet. Tytön lyödessä ostosta kassaan kaivoin kynän ja paperia, johon kirjoitin nimeni ja puhelinnumeroni. Maksoin, annoin tytölle - tietysti nolostuneena - lapun ja pyysin soittamaan jos kiinnostaisi vaikka lähteä kahville. Hymyilihän se ja vaikutti imarreltulta, tai ehkä kiusaantuneelta. Aika näyttää...